Ehlert katsoi milloin Schorniin, milloin virkamieheen, joka yhä pitäen rahoja kädessään kääntyi nyt häneen:
"Niitä on täsmälleen kaksisataa viisikymmentä markkaa. Eri setelien suuruus sopii myös yhteen, ja — odottakaas, tahdon verrata — noin — nähkääs, setelien numerot samoin. Ei epäilemistäkään, varastetut rahanne ovat löytyneet."
Ja Ehlertillä ei ollut siihen mitään vastattavaa, hän vain nyökäytti päätään; mutta virkamies sanoi lyhyesti:
"Herra Schorn — pyydän teitä seuraamaan minua. Lain nimessä vangitsen teidät todistettuna syylliseksi varkauteen."
"Hyvä, hyvä — seuraan teitä, herra komissarius — olen syytön, niin totta kuin Jumala elää."
Schorn, kalmankalpea Schorn, tuli jälleen vanhaksi maltilliseksi mieheksi, joka aina osasi taipua välttämättömyyteen. Mutta Hanna huudahti vielä kerran, sitte lyhistyi hän kokoon ja kaatui Rassmannin syliin. Lapset syöksyivät sisään ja alkoivat äänekkäästi itkeä, niin että Schorn kumartui alas heidän puoleensa ja sanoi kumpaakin suudellen:
"Olkaa rauhalliset, olkaa rauhalliset. Isä palaa pian ja tuo lahjan tullessaan."
Oi, hän uskoi niin vuorenlujasti pian palaavansa. Ja suureen toveriin kääntyen lisäsi hän:
"Pidä kaikki kunnossa, Gustav — vanha Jumala elää vielä, rangaistakseen sen lurjuksen, joka on tehnyt minulle tämän."
Ja vihdoin puhkesi hän kuumiin kyyneliin, joita oli niin kauvan pidättänyt, heittäytyi Hannan syliin ja nyyhkytti: