Schorn kuunteli painaen korvansa ovea vasten.
"Hanna" — "Gustav" — "sinä" ja "sinä" kuuli hän.
Hän sysäsi oven auki. Kuului kaksinkertainen kauhun huuto.
Schorn ei ollut enää ihminen.
Hänen vaimonsa toverin sylissä —?
Tuokioksi hän jähmettyi paikoilleen. Sitte ei hän enää tiennyt mitä teki. Mihin hän katsoikin, näki hän sumua, joka kietoi hänen mielensä.
Hän teki hyppäyksen. Ja hän ulvahti kamalasti tuskasta.
"Vapaus, tasa-arvoisuus — roisto!!" huusi hän, ja tämä sulki silmänsä.
Ja kädet irtautuivat jälleen ja kouristuivat toisen kerran — tällä kertaa hänen oman vaimonsa kurkkuun, vaimonsa, joka oli vaipunut polvilleen vavisten ja ristissä käsin, kuin armoa rukoillen.
Mutta Schorn ei nähnyt enää mitään. "Takaisin kuritushuoneeseen!" kaikui hänen mielessään. "Siellä on todellinen yhdenvertaisuus."