"Ja minä sanon sinulle, Wilhelm, en ikipäivinä! Sinä olet päässyt hyvinvointiin, olet rakentanut oman pesäsi, mutta minä olen iäti jäänyt retkaleeksi. Silloin on parempi, että vetäydyn tieheni, ennenkuin minulle käy ero vaikeammaksi kuin tänään."
"Ja mihin tahdot mennä, mikä on päämääräsi?"
Puhuteltu vaikeni tuokion, vaivuttaen katseensa lattiaan. Hänen rinnastaan pääsi huokaus, sitte vastasi hän hiljaa:
"Jumala sen tiennee, en minä. Kenties sinne missä minunlaiseni ovat: halveksitut ja kurjat, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia, ei isää eikä äitiä, ei sisaria eikä veljiä, joilla ei ole kotia, ei isänmaata eivätkä saa mistään tointa. Ja kaikki vain siksi, että heillä on sydäntä rinnassaan köyhyyden kärsimyksiä kohtaan ja he tahtovat nälkäisille hankkia riittävän leivän. Sentähden, jää hyvästi — en saa häiritä elämäsi rauhaa."
Puhuja koetti irrottaa kätensä toisen kädestä, mutta tämä ei sitä hellittänyt, vaan sanoi uudelleen:
"Ei, Gustav, sanon vielä kerran, sinä jäät. Uskotko tosiaankin minusta sellaista, että päästäisin sinut, parhaan entisen koulutoverini, muitta mutkitta menemään, nyt, kun vuosien jälkeen onnellinen sattuma on vienyt meidät yhteen — juuri nyt, kun minulla jotakin on eikä sinulla mitään? Oletko sitte unhottanut, että me ajamme samaa aatetta, pyrimme samaan päämäärään, ihmisten yleisen veljestymisen suureen päämäärään? Oletko unhottanut, että me jo koulussa jaoimme sämpylät keskenämme? — Ei, siitä ei tule mitään, sanon vielä kolmannen kerran: sinä jäät. Kun kerran puolueemme on kirjottanut lippuunsa, ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin joltakin toiselta puuttuu välttämättöminkin, niin jokainen tämän lipun tunnustaja on velvollinen sen mukaan toimimaan. Alottakaamme siis me. Kun vaimoni keittää kahdelle, niin keittää hän kai kolmannellekin. Kun meillä on makuupaikka kahdelle, löytyy kai tilaa sinullekin. Kun meillä on riittänyt pitää aina hyvä juhlapuku tarpeen varalta, niin tuottaa liike kyllä vielä siksi, että voidaan pitää huolta myös vanhan, jälleen löydetyn ystäväni ulkoasusta. Seis siis — kättä päälle vaan, ja menkäämme takaisin taloon: loppu selviää kyllä siellä sisällä. Luulen, että vaimoseni on lopettanut työnsä puutarhassa — oi, häntä en ole vielä lainkaan ajatellut, ja sinä tahtoisit mennä pois häntä näkemättä, oppimatta häntä tuntemaan! — Sitä en ikinä antaisi sinulle anteeksi. Niin, ystävä, minulla on oikea mallivaimo, enkä voi sinulle sanoa, kuinka onnellinen olen ja kuinka tyytyväisinä toisiimme elämme. Tule siis vastustelematta, pienessä lehtimajassa on niin mukava jutella pienen välipalan ja kylmän ryypyn ääressä."
Kaksi miestä, jotka näin keskustelivat, seisoivat kiviportailla yksikerroksisen, siistiltä näyttävän pikkukaupungin talon oven edessä. Kuuman kesäkuun iltapäivän kirkas päiväpaiste lepäsi kadulla, jolla tuskin näkyi yhtään ihmistä. Jokainen arasteli kuumuutta, ja jollei hänen välttämättä täytynyt mennä ulos, tunsi hän itsensä onnelliseksi viileässä asunnossaan. Mihin silmäsikään vastapäätä sijaitsevaan taloriviin, joka lepäsi täydessä auringonvalossa, olivat ikkunaverhot ja käärekaihtimet alaslasketut, ja harvojen kauppapuotien akkunatelttaimet kaartuivat alas niin kauvas seinästä kuin mahdollista. Sieltä näkyi sekatavarakaupan ja maustekauppiaan kilpi; niiden rinnalla sikari- ja tupakkakauppiaan: loitompaa häämötti kangaskaupan näytetilkku, ja seuraavan poikkikadun kulmassa komeili loitolle loistavana, keskelle katukäytävää ulottuvalla, huimaavasti koukertelevalla rautakannattimella jättiläissuuruinen, kullattu leijona, jonka mukaan sen takana sijaitseva majatalo ja ravintola oli saanut nimensä.
Jos taloja tarkasteli lähemmin, täytyi niiden harmooniseen kauneuteen ja suurkaupunkien ylellisen elämän mukavuuksiin tottuneeseen tuntua poroporvarillisen yksinkertaisilta ja kaikkea edistyneempää rakennustaitoa vailla olevilta. Kaikki näytti kuivakiskoiselta, säännöttömältä, vinolta ja kulmikkaalta. Sitä enemmän täytyi pistää silmään rakennuksen, joka, melkein keskellä kaupunkia sijaiten, kolmine uusimpaan tyyliin rakennettuine kerroksineen, pani kuin mikäkin jättiläinen toiset näyttämään kääpiöiltä. Tämän rakennuksen melkein koko pohjakerroksen ikkunat olivat suurista peililasiruuduista, joiden takaa näkyi kaikenlaisia huonekaluja. Kaikilla akkunatelttaimilla ja sisäänkäytävän puoleisella seinällä oli luettavana sama kirjotus: "Franz Ehlertin huonekalukauppa".
Suoraan tämän talon vastapäätä sijaitsi ensiksi mainittu pieni talo. Tämänkin valkeaksi kalkitulle seinälle oli oven yläpuolelle pienin mustin kirjaimin maalattu kirjotus: "Wilhelm Schorn, sorvari ja puuseppä", saattoi lukea siitä jokainen ohikulkija.
Tämä talo oli kaikessa tapauksessa muhkein vertaisistaan. Jollei se ollutkaan suurempi kuin useimmat muut, vaikkei se näistä lainkaan eronnut rakennustavan ajanmukaisuuteen nähden, niin täytyi kuitenkin kävelijän katseen ennen kaikkia muita viivähtää siinä mielihyvällä. Ensimäisen kerroksen neljästä ikkunasta loistivat puhtaaksi pestyjen peilikirkkaiden ikkunain lävitse kauneimmat kukat, joiden näkeminen sai jokaisen rauhallisesti sykkivän sydämen ihastuksesta värähtämään. Ja ikkunain puitteet välkkyivät äskettäin siveltyinä tummanvihreällä, aivan kuin niiden pitäisi muodostaa kukille sopusuhtainen kehys.