Marat toinen, joka juomainnoissaan näytti kasvoiltaan punaiselta kuin punajuurikas ja huitoi nyrkillään eräälle vieraista, ikäänkuin seisoisi hän konventin tribuunilla ja puhuisi jakobiineille, unhotti yhä enemmän aseman ja vinkui piipittävällä äänellään laulun, tupakansavun ja yleisen melun lävitse tytön jälkeen:
"Kansatar Hedwig, kahdeksan lasia tarvitaan, kansalainen isäntä, kahdeksan lasia!"
Pikku herran omituisille sanoille naurettiin makeasti, tuntematta hänen vakinaisia puheenparsiaan.
Harpunsoittajattarista tuli tuon tuostakin joku rahoja kokoomaan. Nyt oli vuoro suurella, vaalealla tytöllä, joka kieltämättä oli heistä kaikista kaunein. Hänen vartalonsa oli hoikka, mutta kuitenkin täyteläs. Vaikkakin hän näytti hieman elähtäneeltä, oli hänen kasvoillaan omituinen sulonsa. Suun ympärillä oli vain puoleksi piilottanut irstauden ilme, kuten konsanaan suurten kaupunkien hienojen tingeltangelien ilolaulajattarilla, jotka ovat tavallisten ilotyttöjen kanssa samalla asteella. Tämän tytön liikkeet olivat vapaammat ja varmemmat kuin muiden; laulut, jotta hän lauloi, olivat renkutuksia rivointa lajia, omiaan kiihdyttämään aistillisuutta ja herättämään kyynillisyyttä. Puoleksi paljaat käsivarret, syvältä avoimeksi leikattu rinta ja koko hänen pukunsa osoitti, että häntä esti vain toveriensa yksinkertaisuus, muuten olisi hän mieluummin esiintynyt miltei alastonna ja niin vapaasti kuin mahdollista. Sen saattoi nähdä jo hänen katseestaankin, joka taisteluun vaativana kääntyi vieraasta toiseen, ja hänen hymyilystään, joka hänellä oli jokaiselle valmiina. Tarkkaavaisen katsojan olisi täytynyt tulla siihen johtopäätökseen, ettei tämä tyttö oikein sopinut toisten, hieman jäykkien ja kulmikkaiden neitosten seuraan, että hän vain sattumalta oli joutunut heidän joukkoonsa. Se kävi esiin myös siitä, että muut kolme nuorempaa, joista kaksi soittivat viulua, ja vanhempi, joka näytti rouvalta ja kolmannen kera näppäili harppua, keskustelivat vain vähän hänen kanssaan, vaan väliaikoina enimmäkseen juttelivat keskenään. Samoin olisi tarkastaja huomannut, kuinka tyttö katseli Rassmanniin, ikäänkuin olisi hänet tuntenut. Soittokunnan johtajatar oli kieltänyt kiemailun vieraiden kera, ja niin ei tyttö voinut hänen näkyvissään tyydyttää uteliaisuuttaan. Rassmannin silmät kyllä tuontuostakin vilkasivat tyttöön, näkemättä hänessä kuitenkaan mitään muuta kuin vieraan.
Nyt seisoi tyttö Rassmannin edessä ja ojensi hänellä molemmat päällekkäin asetetut lautaset; hän ei huomannut tyttöä heti.
Mutta herra Antonius Pätzoldt, joka kaivoi taskujaan kuin tahtoisi yht'äkkiä tehdä tytön ikirikkaaksi, mutta todellisuudessa tavoitteli vain kiinni ainoaa vastahakoista groscheniaan, nykäsi agitaattoria ja piipitti viinin autuuttamana:
"Porvari Rassmann, nostakaa silmänne ja antakaa kuninkaallisille heidän palkkansa."
Rassmann tuskin kuuli enää ylen kiihtyneen kähertäjän hullunkurista lörpöttelyä, mutta nyt katsoi hän tyttöä kasvoihin. Kun tämä nauroi hänelle ja heti kohta laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen, oli kuin jotakin johtuisi hänen mieleensä.
Ensin sai hän kummissaan tuskin soperretuksi:
"Rosa —" (kaikilla tällaisilla laulajattarilla on nimenä Rosa, Vanda tai Antoinette.)