Sampanjaa ei ollut enää saatavilla. Isäntä tuli sitä ilmoittamaan, kyherrellen alttiisti käsiään ja huulillaan suloinen hymy, kuten ainakin kapakoitsijalla, jolla on oivallinen vieras edessään.
"Punaviiniä siis —"
Böömiläiset laulajattaret katsoivat äkkiä olevansa velvolliset vähemmän koukuttelemaan. Kun he veivät punottavan nesteen huulilleen, olivat he taipuvaiset katselemaan toverinsa eleitä aivan toisin silmin.
Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen, kuiskatakseen Rassmannille puoleksi narisevalla, puoleksi palavalta helähtävällä äänellä:
"… Sinä, kuules vain — minä olen tehnyt laulumatkan. Berliinissä ei enää paljo kostunut… joku asiamies toimitti minut tähän soittokuntaan, mutta mieluimmin tahtoisin jälleen tieheni… on niin ikävää, kun ei saa elää, kuten tahtoisi. Nuo tuolla pitävät tietysti aina siveydestään kiinni kynsin hampain."
Sitte teki hän yhteen hengenvetoon erilaisia kysymyksiä:
"Sanos, pienoiseni, kuinka sinä olet tänne tullut?… Mitä sinä puuhailet?… Muistatko vielä viimeisen iltapäivän — —?" Ja niin jatkui, kunnes hän äkkiä siirtyen toiseen aineesen sanoi: "Tiedätkös, minun on nälkä."
Samalla likistäytyi hän vielä lähemmäksi Rassmannia, joka tämän hyväilyn tuntiessaan ei voinut muuta kuin viitata tarjoilijattarelle ja Rosalle tilauttaa illallista, jota kuitenkaan ei tilaaja itse maksanut.
Sitte kysäsi hän "vierailevan" laulajattaren asuntoa ja tiesi toistaiseksi mitä tahtoikin.
Rosa kuului nyt kokonaan seuraan. Pöytään tuotiin uusi pullo punaviiniä ja tyttö otti urhoollisesti viinistä rohkaisua.