"Suo anteeksi, Hanna; minä katson nyt paremmin eteeni!" sanoi Jalopeuransydän, pysäytti hetkiseksi hevosensa, tarttui nuoren tytön käteen ja vei sen vilkkaasti huulillensa. Hanna veti tosin kätensä, mutta hyvin hiljaa — ja heti jatkettiin matkaa, aivan niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
3.
Luutnantti ja hänen matkatoverinsa olivat jo aikaa jättäneet jälkeensä Bankerydikankaan, kun tie vei heidät vanhan, punaiseksi maalatun kaksinkertaisen huoneuksen ohitse, joka oli niin lähellä maantietä, että välillä oli ainoasti muutamaa kyynärää leveä, peuranjuuri-aituuksella koristettu maakieleke, jonka äärimmäistä rajaa merkitsi mustaksi maalattu aita valkeine porttineen. Juuri tämän kohdalle tultuansa huomasivat he vanhahkon, tanakan nais-ihmisen, punaiselta pöhöttävillä kasvoilla; hän seisoi porstuan oven kynnyksellä ja alkoi tehdä syviä kumarruksia toisen toisensa perään, niin pian kun näki matkustajat. Näitä kumarruksia seurasivat niin omituiset kujeet, että niillä, joita tämä kohteliaisuuden todistus koski, oli suurin vaiva, mitä maailmassa voi olla, pidättää nauruansa.
"Mutta totta tosiaan olen minä tykkänään unhottanut tämän paikan nimen," sanoi Jalopeuransydän, kun he olivat ajaneet pihalle.
"Sen nimi on Puropuu," vastasi Hanna, "ja sitä omistaa nyt mamseli Svanbom. Se oli hän, joka seisoi ovella ja kumarteli, kun me ajoimme ohitse."
"Mamseli Svanbom … hänestä en tiedä koskaan ennen kuulleeni puhuttavan."
"Ei, hän on tuskin vuotta vielä täällä asunut; hän sai periä talon eräältä etäiseltä sukulaiseltaan ja tulee pian naimiseen meidän kumpaisenkin vanhan tuttavan kanssa."
"Kenen kanssa, saanko kysyä?"
"Sihteeri Lundbergin kanssa."
"Vanhan sihteeri Lundbergin kanssa — no, tuopa on ivallista! Minä näin hänen kaupungissa juuri sieltä lähtiessäni, vaan en tullut puhuneeksi hänen kanssansa."