Tällä kertaa ei luutnantti arvellut matkaansa pysäyttäessä. Hän seisatti hevosen, ojensi ohjat kyytimiehelle ja hyppäsi kiesistään tielle.
"Onko herrasväkeä kohdannut joku onnettomuus?" kysyi hän vilkkaasti neiti Hannalta. "Eihän vaan liene kukaan loukannut itseänsä?"
"Ei toki, Jumalan kiitos!" vastasi maisteri, joka nyt oli tuliaan päin kääntynyt; "mutta toinen pyöräin akseli on taittunut, ja se on kyllä paha seikka."
"Ah, se oli oikein kiusallista!" virkkoi Hanna nyt. Isä ja äiti odottavat minua aikaisin kotiin, ja minulla olisi siellä vähän pieniä toimiakin tänä iltana, kun huomenna on isän syntymäpäivä."
"Tätä ei voi herrasväki saada laittautetuksi puoltatoista tuntia vähemmässä ajassa," sanoi nyt seppä, jota tähän asti ei huomattu, sillä hän oli polvillansa vaunun toisella puolella, oikein tarkoin tutkiaksensa, minkä vian se oli saanut.
"Eikö vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa?"
Kalle Jalopeuransydän oli, miten sotilaalle kuuluu ja tulee, ratkaisevana hetkenä mielevä, ja osasi tässäkin neuvon keksiä.
"Jos neiti Hannalla ei ole mitään vastaan sanomista, niin tarjoon minä sijaa kiesissäni," sanoi hän. "Herra maisteri ei liene vastahakoinen jäämään tänne siksi, kunnes vaunu on korjattu."
"Ei — ei suinkaan!" vastasi tämä, ollen nähtävästi aivan hämillään; "mutta eihän kiesissä ole tilaakaan kuin kahdelle … ja kyytimies…"
"Jääköön hänkin tänne ja ajakoon maisterin kanssa, kun vaunu on korjattu, taikka jos luulee viipyvänsä liian kauan, niin käyköön, koska hän, paitsi käyntipalkkaa, saa lukea itsellensä juomarahojakin."