Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti smålannilaiselle; kyytimies suostui heti käymään jalkaisin Kirkkopuun pappilaan, jonne hän tunsi monta oikotietä, joita hän saattoi joutua perille yhtä pian kuin ajajatkin.
"Mitä sanoo nyt neiti Hanna itse?" kysyi luutnantti taas.
"Minä pelkään liian paljon vaivaavani teitä," vastasi Hanna, katsahtaen kierosti apulaiseen.
"Se tekee liian paljon matkan väärää luutnantille," lisäsi pappi, vetäen esiin nuuskarasiansa, ottaaksensa siitä hypynlisen rohkaistusta.[2]
"Ei mitään matkan väärää hernepellon kautta," oli luutnantti vähällä sanoa, mutta supisti sen sijaan vastauksensa ja sanoi: "ei tuo ole erittäin mitään; se on vaan puolentoista neljänneksen väärä ja sitä paitsi paljoa kauniimpi tie matkustaa."
Papintytär suostui pian esitykseen, apulainen näki, ettei hänen sopinut enää vastustaa, ja nuoren neidon uusi tuttava auttoi häntä kiesiin, jolloin Lahja aivan keheästi oli valmis kiesin peitenahkaa kiini panemaan, luonnollisesti vaan sitä varten, että Jalopeuransydämellä olisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Sitte ajoi nuori pari kiireesti pois.
Kalle Jalopeuransydän oli kaunis mies; hänellä olivat mustat, kähäräiset hiukset, vilkkaat, mustantummat silmät, terveyden kuva kasvoilla ja miehekäs näkö hänen kasvopiirteissään, jotka vielä saivat vakavamman luonteen joksikin muhkeasta poskiparrasta. Hän oli muutoin iloisa sielu, jonka mieleen ei koskaan johtunut, niinkuin Goetes Werterin, vetäytyä perunapuun alle itkemään tytön tähden, vaan ei hän kuitenkaan ollut välinpitämätön Evan kauniista tyttäristä, ja hänellä oli yhtä elävästi ja lämpimästi tunteellinen sydän, kuin suinkin rakastettavimmalla nuorukaisella.
Kaunis oli tämä yhdessä oleva pari — nuori tummakähäräinen mies ja verevä tyttö hänen vieressään. He olivat lapsena leikkineet yhdessä; heillä oli siis monta yhteistä muistoa, eikä mikään side huokeammin yhdistä kahta sydäntä toisiinsa. Aivan luonnollista niinmuodoin oli, että vilkas puhe tässä heti syntyi, ja vaikka tämä alussa näytti kohtaavan vähän vaikeuksia, erittäinkin kun oli kysymys vielä toistensa puhutteluarvonimistä, niin pian kuitenkin nuoruuden vilkkaus sen matkaansaatti, että puhuttelusanain "luutnantti" ja "mamseli" sijaan käytettiin ainoasti sanat "Kalle" ja "Hanna."
Tämän tapahtuessa oli Jalopeuransydän vähitellen hiljentänyt hevosen kulkua, ja tämä tuli myöskin välttämättömäksi, kun tultiin kauniin, vaan surullisesti kuuluisan Attarpin ohitse n.s. Bankerydin- eli Attarpin kankaalle, jossa hiekkainen tie teki mahdottomaksi kiireesti kulkemisen, ellei vaan tahdottu vetäjää tuiki pahoin kohdella.
Tässä synkässä havumetsässä oli aina hiljaisuus, ainoasti yksi ja toinen lintu silloin tällöin siellä visersi; eikä yhtään ihmis-asuntoa, yhtä vähän kuin ketään ihmis-olentoakaan huomanneet matkustajat puoleen tuntiin läheisyydessänsä.