Lapsetkin hätääntyivät. He näkivät isänsä kärsivän, vaikkeivät tienneet miksi. He kerääntyivät kysyvinä hänen ympärilleen.
"Voi, voi! Menetetty, menetetty!" huudahti tämä. "Niin, koko satomme — vuoden työmme — mennyttä, mennyttä! Voi, lapsikultani!"
"Miten mennyttä?" huudahti usea heistä samassa hengenvedossa.
"Katsokaa heinäsirkkoja! Ne syövät kaiken satomme — kaiken, kaiken!"
"Todellakin, se on totta", sanoi Hans, joka hartaana opiskelijana oli usein lukenut kertomuksia heinäsirkkojen tekemistä tuhoista.
Kaikkien iloisille kasvoille tuli jälleen alakuloinen ilme, eivätkä he enää katselleet uteliaina tuota etäistä pilveä, joka niin äkkiä oli sumentanut heidän onnensa.
Van Bloomilla oli kylläkin syytä pelkoonsa. Jos parvi lähestyisi edelleen ja asettuisi hänen vainioilleen — hyvästi silloin elonkorjuun toiveet! Ne riistäisivät hänen asuinpaikkansa vihannuuden yhdessä tuokiossa. Ne eivät jättäisi jälkeensä jyvää, ei lehteä, ei vartta.
Kaikki seisoivat katsellen lentoa tuskallisin tuntein. Parvi oli vielä hyvästi puolen mailin päässä. Ne eivät näyttäneet tulevan lähemmäksi, — hyvä!
Toivonsäde pilkisti kenttäkornetin mieleen. Hän otti päästään leveän huopahattunsa ja piteli sitä ylhäällä käsivarsi ojennettuna. Tuuli puhalsi pohjoisesta, ja parvi oli kraalista suoraan länteen päin. Heinäsirkkapilvi oli lähestynyt pohjoisesta, kuten miltei aina Afrikan eteläosissa.
"Niin", sanoi Hendrik, joka oltuaan niiden keskellä saattoi sanoa, minne päin ne ajautuivat, "ne tulivat päällemme pohjoiselta suunnalta. Kun käänsimme hevosemme kotiin päin, karahutimme pian niiden keskeltä, eivätkä ne näyttäneet lentävän perässämme. Olen varma, että ne kulkevat etelää kohti."