Kun tuulensuunnassa ei havaittu muutosta, kävi van Bloom levollisemmaksi, ja kaikki keskustelivat vapaasti heinäsirkoista. Swartboylla oli johtava asema tässä keskustelussa, koska hän tunsi aiheen paremmin kuin kukaan toisista. Se ei ollut lähimainkaan ensimäinen hänen näkemänsä heinäsirkkojen muuttoretki, ja monta bushelia hän oli niitä syönyt. Olihan siis luonnollista otaksua, että hän tiesi niistä aika paljon.
Hän ei kuitenkaan tiennyt mistä ne tulivat. Sitä miettimällä ei Swartboy ollut koskaan itseään vaivannut. Oppinut Hans antoi selityksen niiden alkuperästä.
"Ne tulevat erämaasta", sanoi hän. "Munat, joista ne syntyvät, lasketaan hiekkaan tai tomuun; siinä ne ovat, kunnes tulee sade ja saa ruohon puhkeamaan. Silloin heinäsirkat kuoriutuvat ulos ja ensi kehitysasteella niitä elättää tämä ruoho. Kun se on loppuunkulutettu, on niiden pakko lähteä ruoanhakuun. Siitä johtuvat nämä muutot, kuten niitä nimitetään."
Tämä tulkinta näytti kylläkin selvältä.
"Minä olen kuullut", sanoi Hendrik, "maanviljelijöistä, jotka sytyttävät tulia viljapeltojensa ympäri pysyttääkseen heinäsirkat loitolla. En voi ymmärtää, kuinka tuli voisi pysyttää poissa — en, vaikkapa yhtämittainen tulimuuri tehtäisiin vainion ympäri. Näillä elukoillahan on siivet, ja ne voisivat helposti lentää rovioiden ylitse."
"Tulet", vastasi Hans, "sytytetään, jotta sauhu estäisi niitä tulemasta; mutta ne heinäsirkat, joita näillä kertomuksilla tavallisesti tarkoitetaan, ovat siivettömiä; niillä onkin nimenä voetgangers (jalankulkijat). Ne ovat oikeastaan näiden heinäsirkkojen toukkia, ennenkuin ne ovat saaneet siipensä. Niilläkin on muuttonsa, jotka usein ovat vielä tuhoatuottavampia kuin täydellisten hyönteisten, joita me täällä näemme. Ne etenevät maata pitkin ryömimällä ja loikkimalla kuin tavalliset heinäsirkat — sillä nehän ovat samaa lajia. Ne jatkavat yhä samaan suuntaan, ikäänkuin vaisto ohjaisi niitä noudattamaan erikoista tietä. Ottamatta lukuun merta tai jotakin leveätä, vuolasta jokea, mikään ei voi keskeyttää niiden kulkua eteenpäin. Pienten virtojen yli ne voivat uida ja suurempienkin, jos niiden juoksu on hidas; ne voivat kiivetä muurien ja talojen yli — yli savutorvienkin — mennen suoraan niiden poikki; ja samassa hetkessä, kun ne pääsevät jonkun esteen toiselle puolen, ne jatkavat suoraan eteenpäin entiseen suuntaan.
"Koettaessaan mennä vuolaiden jokien poikki niitä hukkuu äärettömiä joukkoja ja kulkeutuu mereen. Jos on puheena vain pieni muutto, pysyttävät maanviljelijät toisinaan ne loitolla tulien avulla, kuten kuulitte. Jos taas ilmestyy suuria määriä, eivät tuletkaan mitään hyödytä."
"Mutta kuinka niin, veliseni?" kysyi Hendrik. "Ymmärrän kyllä, että tulet voivat pysäyttää sen lajin, josta puhut, koska sanot niiden olevan siivettömiä. Mutta jos ne sellaisia ovat, kuinka ne pääsevät tulien lävitse? Hypätenkö?"
"Ei, ei niin", vastasi Hans. "Tulet tehdään siinä suhteessa liian leveiksi ja suuriksi."
"Kuinka sitten, veli hyvä?" kysyi Hendrik. "Olen aivan ihmeissäni."