Yhdellä puolen järveä, kauimpana nwanapuusta, pisti veteen matala maakieleke. Se oli kerran ollut vain hiekkariutta, mutta siihen oli kasvanut ruohoa, kunnes oli muodostunut viheriä turve, kooltaan enintään parikymmentä neliömetriä, mutta muodoltansa se ei ollut neliskulmainen. Päinvastoin se oli soikea ja paljon kapeampi maan puolelta, missä se muodosti niskan eli kannaksen, ei enempää kuin kolmen jalan levyisen. Lyhyesti sanoen, se oli pienoiskokoinen niemimaa, jonka varsin vähätöisellä lapioimisella olisi voinut muuttaa pienoissaareksi — jos sitä olisi halunnut.
Pienessä järveen pistävässä niemekkeessä ei ole mitään erityisen huomattavaa. Miltei jokaisessa järvessä nähdään sellaisia. Mutta tässä oli jotakin katseltavaa.
Sen ulommaisessa kärjessä kasvoi omituisen muotoinen puu omituisine lehtineen. Se ei ollut suuri, ja sen oksat nuokkuivat alaspäin, kunnes niiden päät miltei koskettivat veteen. Riippuvista oksista ja pitkistä suikeista hopeisista lehdistä voi helposti sanoa, mikä puu se oli. Se oli "kyynel"- eli babylonialainen paju — sitä nimitetään näin, koska juuri tämän lajisiin puihin vankeudessa olevat juutalaiset ripustivat harppunsa, kun he "istuivat ja itkivät Baabelin virtain varsilla". Tämä ihana puu luo aaltoilevan varjonsa Etelä-Afrikan yhtä hyvin kuin Assyriankin virtoihin; ja usein ilahuttaa matkamiehen silmää sen hopeisten lehtien näkeminen, kun hän katselee niitä — varmoja merkkejä veden läheisyydestä — niiden kaukaa loistaessa yli paahtavan ja janoisen erämaan. Jos hän on kristitty, ei hän voi olla muistamatta sitä pyhän kirjan ihanan runollista kohtaa, joka puhuu "kyynelpajusta".
Sillä, joka kasvoi pienellä niemekkeellä, oli kaikki nämä mielenkiintoiset seikat Trüeyn mielestä — mutta sillä oli muitakin. Sen veden yli riippuvilla oksilla tarjoutui varsin omituinen näky. Niihin oli ripustettu — yksi kunkin oksan päähän — joukko kummanmuotoisia esineitä, jotka riippuivat nuokkuen alas, kunnes niiden alaosa miltei lepäsi vedenpinnalla. Nämä esineet olivat, kuten sanottu, erikoisen muotoisia. Niiden yläpää, joka oli kiinnitetty oksaan, oli pallonmuotoinen, mutta alempi pää oli kuin pitkä lieriö, jonka läpileikkaus oli paljon pienempi, ja tämä lieriön pohjassa oli aukko. Ne muistuttivat ylösalaisin käännettyä ruokaöljypulloa, kaula huomattavasti pidennettynä; tahi niitä voisi verrata kemistin laboratoriossa nähtäviin lasiretortteihin.
Ne olivat kukin kaksi- tahi viisitoista tuumaa pitkiä ja väriltään vihertäviä — melkein yhtä viheriäisiä kuin puun lehdetkin. Olivatko ne sen hedelmiä?
Ei. "Kyynelpajulla" ei ole senkokoisia hedelmiä. Ne eivät olleet hedelmiä. Ne olivat linnunpesiä!
Niin, ne olivat Ploceus-sukuun kuuluvan viattoman varpuslintuheimon pesiä — sinä tunnet ne paremmin "kutojalinnun" nimellä.
Olen varma, että olet kuullut kutojalinnuista ennenkin ja tiedät, että niillä on se nimi taitavuuden tähden, jota ne osoittavat pesiänsä tehdessään. Ne eivät rakenna pesiä, kuten muut linnut, vaan todella kutovat ne mitä älykkäimmällä tavalla.
Sinun ei pidä luulla, että kutojalintuja on vain yhtä lajia — vain yhtä sukua, joka tekee näitä omituisia pesiä. Afrikassa — joka on näiden lintujen pääasiallinen koti — on useita eri lajeja, muodostaen eri sukuja, joiden vaikeilla nimillä en tahdo sinua rasittaa. Kukin näistä eri lajeista rakentaa erikoisen muotoisen pesän ja kukin valitsee toisistansa eroavan rakennusaineen. Jotkut, kuten Ploceus icterocephalus, tekevät pesänsä munuaisen muotoisiksi sivuaukkoineen, joka ei ole pyöreä, vaan kaarioven kaltainen. Toiset, Plocepasser-sukua, kutovat pesänsä siten, että korsien paksummat päät törröttävät esiin ympäri ulkosivuja antaen niille roikkumaan pannun siilin näön; kun taas toiseen, viimemainitun kanssa läheiseen sukuun kuuluvat linnut rakentavat pesänsä varvuista, jättäen näiden päät pistämään esiin samalla tavoin. "Paksunokkakutoja" (Loxia socia) valmistaa pesäyhdyskunnan yhteen möhkäleeseen, kaikki saman katon alle. Aukot ovat alapinnassa tätä ainejoukkoa, joka vallaten koko puunlatvan näyttää heinäruolta tahi tiheältä olkikuvolta.
Kaikki nämä kutojalinnut, vaikka ovatkin eri sukuja, muistuttavat melkoisesti toisiansa tavoiltansa. Ne ovat tavallisesti siemensyöjiä, vaikka muutamat ovat hyönteissyöjiä; ja yksi laji, "punanokkainen kutojalintu" (Textor erythrorhynchus), on villien puhvelien loinen.