Suuret vankkurit, sitä lajia, joita jokainen Kap-farmari omistaa ja joista hän ylpeilee, olivat talon seinämällä. Nämä ensiluokkaiset ajoneuvot — oikeat katetut vankkurit — oli tehty kenttäkornetille parempina päivinä, ja niissä hänellä oli ollut tapana viedä vaimonsa ja lapsensa "nachtmaalille" ja vrolykheideihin (huveihin). Siihen aikaan veti niitä kahdeksan komean hevosen valjakko ratisevin pyörin. Valitettavasti oli niiden sijalla nyt härkiä; sillä van Bloomilla oli vain viisi hevosta hevostarhassaan, ja ne tarvittiin ratsuiksi.
Mutta vankkurit olivat melkein yhtä hyvät kuin ennenkin — melkein yhtä hyvät kuin niiden ollessa kenttäkornetin naapurien, Graaf Reinetin buurien kateutena. Mitään ei ollut särkynyt. Kaikki oli paikoillaan — "voorkist" ja "achter-kist" ja sivu-arkut. Niissä oli lumivalkea katos, jossa oli "fore-clap" ja "after-clap" ja sisäpuolella taskut, kaikki täydellisinä; ja pyörät somasti veistetyt, hyvin sijoitettu ajomiehen istuin ja "disselboom" (vehmaro) sekä vankka puhvelinnahkainen "trektow" (vetohihna). Mitään ei puuttunut, mitä vankkureissa tulee olla. Ne olivat todellakin paras osa kenttäkornetille jäänyttä omaisuutta, sillä ne olivat yhtä arvokkaat kuin kaikki härät, karja ja lampaat hänen taloudessaan.
Sillaikaa kun Swartboy Hendrikin avustamana otti kiinni kaksitoista vetojuhtaa ja kiinnitti niitä vankkurien vehmaroon ja vetohihnoihin, kuormitti "baas" itse, Hansin, Tottyn sekä myös Trüeyn ja pikku Janin auttamana, huone- ja tarvekaluja. Tämä ei ollut vaikea tehtävä. Pienen kraalin "kotijumalat" eivät olleet lukuisat, ja pian ne olivat sijoitetut tilavien ajoneuvojen joko sisäpuolelle tai ympärille.
Noin tunnin kuluttua olivat vankkurit kuormitetut, härät valjaissa, hevoset satuloituina, ja kaikki oli valmista liikkeelle lähtöä varten.
Ja nyt nousi kysymys: minne?
Tähän asti van Bloom oli vain ajatellut pääsemistä tältä paikalta — paeta ympäröivän aution erämaan tuolle puolen.
Nyt oli välttämätöntä päättää mihin suuntaan oli matkattava — perin tärkeä mietittävä.
Todella tärkeä, kuten pieni harkinta osoitti. Menisivätkö he siihen suuntaan, johon heinäsirkat olivat menneet, vai siihen, josta ne olivat tulleet? Kummallakin taholla he saisivat mahdollisesti matkata useampia kymmeniä maileja tapaamatta suupalaakaan ruohoa nälkäisille elukoille; ja siinä tapauksessa ne sortuisivat maahan ja menehtyisivät.
Tai matkustajat voisivat kulkea johonkin muuhun suuntaan ja löytää ruohoa, mutta ei vettä. Vedettä he saisivat pelätä ei ainoastaan karjan, vaan itsensäkin tähden — pelätä henkensä menettämistä. Tärkeätä oli siis, mihin päin he kääntyisivät.
Ensin kenttäkornetti mietti lähteä siirtokuntaa kohti. Lähin vesi sillä suunnalla oli noin viidenkymmenen mailin päässä. Se oli kraalista itäänpäin. Heinäsirkat olivat menneet juuri sille taholle. Ne olivat jo tähän mennessä hävittäneet koko maan — ehkäpä veteen asti tai sen tuollekin puolelle.