Nämä tapaukset sattuivat monta vuotta ennen englantilaisten tuloa Kap-siirtomaan herroiksi. Kun tämä tapahtui, oli Hendrik van Bloom jo vaikutusvaltainen mies siirtomaassa ja "kenttäkornetti" piirissään, joka oli kauniissa Graaf Reinetin maakunnassa. Hän oli silloin leski, pienen perheen isä. Vaimo, jota hän oli hellästi rakastanut — kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude — ei ollut enää elossa.
Historia kertoo, kuinka hollantilaiset siirtolaiset, tyytymättöminä englantilaisten hallitukseen, kapinoivat sitä vastaan. Entinen luutnantti ja kenttäkornetti oli huomattavimpia kapinoitsijoiden joukossa. Historia kertoo myös, kuinka kapina kukistettiin ja useita siihen sekaantuneista teloitettiin. Van Bloom pelastui pakenemalla, mutta hänen kaunis maatilansa Graaf Reinetissä otettiin takavarikkoon ja annettiin toiselle.
Monta vuotta myöhemmin tapaamme hänet asumassa etäisessä seudussa suuren Orange-joen toisella puolen, viettäen "trek-buurin" elämää — kuljeskelevana karjanhoitajana, jolla ei ole määrättyä tai pysyväistä asuinpaikkaa, vaan joka muuttaa laumoineen paikasta toiseen, minne tahansa hyvät laitumet ja vesi häntä houkuttelevat.
Suunnilleen näiltä ajoilta on peräisin tuttavuuteni kenttäkornetin ja hänen perheensä kanssa. Hänen aikaisemmasta elämästään olen kertonut kaiken tietämäni, mutta useita vuosia kestäneen tämän jälkeisen ajanjakson tunnen paljoa tarkemmin. Useimmat sen yksityiskohdista kuulin hänen oman poikansa huulilta. Mieltäni ne suuresti kiinnittivät, ja sainpa niistä oppiakin. Ne olivat ensi läksyjäni Afrikan eläinopissa.
Uskoen, nuori lukija, että ne voivat myös opettaa ja innostuttaa sinua, levitän ne tässä eteesi. Sinun ei tule pitää niitä ainoastaan mielikuvituksen tuotteina. Kuvauksia villeistä eläimistä, jotka näyttelevät osaansa tässä pienessä tarinassa, yhtä hyvin kuin niiden tekoja, tapoja ja vaistoja, voit pitää luonnontarkkoina. Nuori van Bloom oli luonnon harras tutkija, ja voit luottaa hänen kuvaustensa uskottavuuteen.
Kyllästyneenä politiikkaan kenttäkornetti asui nyt etäisellä rajalla — itse asiassa rajan takana, sillä lähin asutus oli sadan mailin päässä. Hänen "kraalinsa" oli seudussa, joka rajoittui suureen Kalaharin erämaahan — Etelä-Afrikan Saharaan. Ympäröivä seutu oli satojen mailien päähän asumatonta, sillä harvaan sirotellut, puoli-inhimilliset bushmannit, jotka asuivat sen piirissä, tuskin ansaitsevat asukkaiden nimeä enempää kuin villit eläimet, jotka ulvoivat heidän ympärillään.
Olen sanonut, että van Bloom nyt harjoitti "trek-buurin" ammattia. Maanviljelys Kap-maassa on etupäässä hevosten, karjan, lampaiden ja vuohien kasvattamista; ja nämä elukat ovat buurin rikkautena. Mutta kenttäkornettimme lauma oli nyt hyvin pieni. Takavarikoiminen oli pyyhkäissyt pois hänen koko omaisuutensa, eikä onni ollut häntä suosinut hänen ensi kokeissaan kuljeskelevana karjankasvattajana. Brittiläisen hallituksen säätämä vapauttamislaki ei ulottunut ainoastaan Länsi-Intian saarten neekereihin, vaan myös Kap-maan hottentotteihin; ja seuraus siitä oli, että mynheer van Bloomin palvelijat olivat jättäneet hänet. Hänen karjansa, jota ei enää kunnolla hoidettu, kuljeskeli sinne tänne. Jotkut elukat joutuivat villien eläinten saaliiksi — toiset kuolivat pernatautiin. Hänen hevosiansakin harvensi salaperäinen eteläafrikalainen hevostauti; alinomaa ahdistivat hänen lampaitaan ja vuohiaan, vähentäen niiden lukua, susi, villikoira ja hyeena. Hän oli kärsinyt tappion toisensa jälkeen, kunnes hänen hevosiansa, härkiänsä, lampaitansa ja vuohiansa tuskin enää oli kaikkiansa sata päätä. Ylen pieni lauma Etelä-Afrikan karjankasvattajalla.
Kaikesta huolimatta kenttäkornettimme ei ollut onneton. Hän katsoi kolmeen rohkeaan poikaansa — Hansiin, Hendrikiin ja Janiin. Hän katsoi kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen tyttäreensä Gertrudeen, todelliseen äitinsä perikuvaan. Näihin hän pani toivonsa onnellisemmasta tulevaisuudesta.
Hänen kaksi vanhinta poikaansa oli jo apuna hänelle päivittäisissä askareissa; nuorinkin kykenisi siihen jo pian. Gertrudesta — eli "Trüeystä", joksi häntä hyväillen puhuteltiin — hän pian saisi oivallisen taloudenhoitajan. Hän ei siis ollut onneton; ja joskin hän toisinaan huokasi, tapahtui se vain, kun pikku Trüeyn kasvot loihtivat esiin muiston siitä Gertrudesta, joka nyt oli taivaassa.
Mutta Hendrik van Bloom ei ollut epätoivon mies. Onnettomuus ei ollut voinut hänen mieltänsä murtaa. Hän vain ryhtyi entistä innokkaammin työhön vielä kerran rakentaakseen onnensa.