Se elää lihasta — monenlaisten eläinten lihasta, vaikka sillä on mielihalunsa, riippuen siitä maasta, jossa se oleilee. Se surmaa itse nämä eläimet. Juttu sakaalista, joka muka on sen "hankkija" — surmaten elukat leijonalle — ei ole tosi. Paljon useammin tämä hankkii perässä hiipiville sakaaleille aterian. Siitä johtuu, että niitä usein nähdään sen seurassa — sitä ne hakevat aikeissa poimia sen "murut".
Leijona "teurastaa" itselleen, vaikkei se pane vastaan, jos se tehdään sen puolestakin; se ottaa riistan pois sudelta, sakaalilta tai hyeenalta — metsästäjältäkin, jos voi.
Leijona ei ole nopea juoksija — samoin kuin ei yksikään kissansukuun kuuluva. Melkein kaikki märehtijät voittavat sen juoksussa. Miten se sitten saa niitä saaliikseen?
Sotajuonella, hyökkäyksensä äkillisyydellä ja hyppäyksensä pituudella ja vauhdilla. Se on väijyksissä tai hyökkää salavihkaa niiden kimppuun. Se tekee hyppäyksen kyyristymispaikastaan. Erikoisen anatomisen rakenteensa vuoksi se voi hypätä suunnattoman matkan — todella miltei uskomattoman matkan. Kuusitoista askelta, väittävät kirjoittajat, jotka sanovat olleensa silminnäkijöitä ja huolellisesti mittasivat hypyn.
Jollei leijona onnistu saamaan kiinni saalistaan ensi loikkauksella, ei se seuraa sitä enää, vaan kääntyy ja juosta hölkyttää vastakkaiseen suuntaan.
Toisinaan kuitenkin aiottu uhri houkuttelee sitä toiseen hyppäykseen ja vieläpä kolmanteenkin; mutta jos se silloin epäonnistuu, jättää se varmasti takaa-ajon.
Leijona ei elä laumoissa, vaikka niinkin monta kuin kymmenen tai kaksitoista usein nähdään yhdessä. Toisinaan ne metsästävät joukolla ja ajavat riistan toisiansa kohti.
Ne käyvät kaikkein muiden niiden ympärillä asuvien eläinten kimppuun ja tuhoavat niitä — eivät ne edes pelkää vahvaa, rajua sarvikuonoa, vaikka viimemainittu usein paiskaa ne maahan ja voittaa. Nuoret elefantit toisinaan joutuvat niiden saaliiksi. Hurjan puhvelin, giraffin, oryxin, suunnattoman uroshirven ja eriskummaisen gnuu-eläimen, kaikkien täytyy alistua suuremman voiman ja sotakuntoisuuden edessä.
Mutta ne eivät poikkeuksetta voita näitä eläimiä. Joskus yksi ja toinen näistä vie voiton leijonasta, joka puolestaan joutuu uhriksi. Toisinaan molempien vastustajain ruumiit jäävät taistelutantereelle.
Leijonanmetsästystä ei harjoiteta elinkeinona. Sen saalistaminen on vähäarvoista. Sillä nahasta maksetaan vain vähän eikä siitä saada minkäänarvoista muuta voitonmerkkiä. Kun sen metsästäminen saattaa suureen vaaraan ja metsästäjä, kuten jo sanottu, tahtoessaan voi sitä välttää, surmattaisiin perin vähän leijonia, jollei olisi erästä vahingollista tapaa, johon ne ovat halukkaita — rosvoamaan "vee-buurilta" hänen hevosiansa ja karjaansa. Tämä tuo peliin uuden kiihkon — farmarin koston; ja kun sellainen vaikutin on metsästyksen kiihoittimena, ahdistetaan leijonaa muutamin paikoin suurella innolla ja uutteruudella.