Matkamiesten aikomus oli pysähtyä tähän ja antaa hevostensa hetkisen haukata ruohoa. Näissä aikeissa he kaikki hyppäsivät satulasta; mutta koetettuaan paria paikkaa he eivät voineet havaita ollenkaan ruohoa.
Tämä näytti omituiselta, koska he varmasti olivat huomanneet ruohoa juuri samalla paikalla edellisenä päivänä. Nyt siinä ei ollut lainkaan!
Hevoset laskivat turpansa maahan, mutta nostivat ne jälleen, korskuen ja ilmeisesti pettyneinä. Ne olivat kyllin nälkäisiä, jotta olisivat ruohoa syöneet, jos sitä olisi ollut, sillä ahnaasti ne sieppasivat pensasten lehtiä ohi kulkiessaan.
Olivatko heinäsirkat olleet sielläkin? Ei. Mimoosapensaat olivat säilyttäneet ihanat lehvänsä, eikä niin olisi ollut asian laita, jos heinäsirkat olisivat paikalla vierailleet.
Matkamiehemme olivat hämmästyneitä, kun eivät löytäneet ruohoa. Olihan siellä varmasti hiukan edellisenä päivänä. Olivatko he tulleet jollekin uudelle polulle?
Pimeys esti heitä saamasta yleissilmäystä alueesta; van Bloom ei kuitenkaan ollut voinut erehtyä tiestä — matkattuaan sitä jo neljä kertaa. Vaikkei hän voinut nähdä pintaa, näki hän aina silloin tällöin vilahdukselta jonkun puun tai pensaan, jonka oli pannut merkille edellisillä retkillään, ja nämä saivat hänet vakuutetuksi, että he yhä olivat oikealla tolalla.
Hämmästyneinä ruohon puutteesta paikalla, jossa he niin äskettäin olivat sitä nähneet, he olisivat tutkineet maanpintaa tarkemmin, mutta heitä halutti kiirehtiä edelleen lähteelle, ja lopuksi he luopuivat pysähtymistuumastaan. Heidän kurpitsaleileissään ollut vesi oli käytetty loppuun jo kauan ennen; ja sekä he että heidän hevosensa kärsivät vielä kerran janoa.
Sitäpaitsi tunsi van Bloom hiukan levottomuutta vankkureissa matkaavien lasten tähden. Hän oli ollut erossa heistä nyt täydelleen puolitoista vuorokautta, ja monta muutosta oli voinut tapahtua — monta vaaraa ilmetä sillä ajalla. Hän alkoi todella soimata itseään siitä, että oli jättänyt heidät yksin. Olisi ollut parempi antaa karjan joutua tuhon omaksi. Niin hän nyt ajatteli. Aavistus, ettei kaikki ollut hyvin, heräsi vähitellen hänen mielessään; ja sitä miettiessään hän yhä kiihkeämmin halusi joutua eteenpäin.
He ratsastivat edelleen ääneti. Vasta Hendrikin ilmaistessa epäilynsä, oltiinko oikealla suunnalla, alkoi keskustelu jälleen. Myöskin Swartboy uskoi heidän kulkevan väärään suuntaan.
Ensin van Bloom vakuutti heidän olevan oikealla tolalla, mutta edettyänsä hiukan hän myönsi, että hänelläkin oli epäilynsä; ja sitten taivallettuansa toisen puoli-mailin hän selitti joutuneensa harhaan. Hän ei voinut enää tuntea yhtään vaariinottamaansa merkkiä tai kohtaa.