Tällaisissa olosuhteissa oli oikea menetelmä jättää hevoset omiin hoiviinsa; ja sen kaikki kolme hyvin tiesivät. Mutta eläimet kärsivät nälän tuskia, ja kun ne jätettiin valloilleen, eivät ne kulkeneet eteenpäin, vaan ryntäsivät mimoosapensaille ja alkoivat ahmien syödä niiden lehtiä.
Seuraus oli, että ratsastajien täytyi pitää ne ruoskan ja kannuksien avulla liikkeellä; ja sillä tavoin ei ollut lainkaan varmuutta, että hevoset kulkivat oikeaan suuntaan.
Taivallettuaan eteenpäin useita tunteja, koko ajan epätietoisuudessa, ja kun vieläkään ei vankkureita eikä leiritulta näkynyt, päättivät matkamiehet pysähtyä. Ei hyödyttänyt kulkea edelleen. He arvelivat, etteivät voineet olla kaukana leiriltä; mutta nyt he saattoivat yhtä hyvin ratsastaa poispäin siitä kuin sitä kohti; ja he päättivät lopulta olevan viisainta jäädä päivänkoittoon saakka siihen, missä olivat.
He laskeutuivat siis kaikki satulasta ja sitoivat hevosensa pensaisiin — jotta eläimet saattoivat syödä lehtiä aamuun saakka — johon ei voinut olla pitkää aikaa. He kääriytyivät "karosseihinsa" ja laskeutuivat maahan pitkälleen.
Hendrik ja Swartboy olivat pian unessa. Van Bloom olisi myös halunnut nukkua, sillä hän oli väsynyt kylläkin; mutta isän sydän oli liian täynnä levottomuutta salliakseen silmille lepoa, ja hän lojui valveilla odottaen aamunkoittoa.
Se tuli vihdoin, ja ensi valon sarastaessa hän silmäili joka taholle pitkin ympäröivää seutua. Joukkue oli sattumalta pysähtynyt kummulle, josta aukeni hyvä näköala maileja laajalle, mutta kenttäkornetti ei ollut silmännyt puoltakaan ympäröivästä kehästä, kun hänen silmäänsä sattui eräs esine, joka ilahutti hänen sydäntänsä. Se oli vankkurien valkea katos!
Hänen päästämänsä iloinen huudahdus herätti nukkujat, jotka heti hypähtivät pystyyn, ja kaikki kolme katselivat tervetullutta näkyä.
Jatkaessaan katselemistaan heidän ilonsa vähitellen antoi sijaa hämmästyksen tunteille. Olivatko ne sittenkään heidän vankkurinsa?
Ne kyllä näyttivät, heidän omiltaan; mutta ne olivat täyden puolen mailin päässä, ja niin kaukaa toiset vankkurit näyttäisivät aivan toisten kaltaisilta. Mikä sitten sai heidät epäilemään etteivät ne olisi heidän? Se oli sen paikan ulkomuoto, missä he ne näkivät. Se ei varmastikaan ollut sama paikka, jossa he olivat riisuneet valjaat.
Heidän omansa olivat jätetyt kahden suojaisan selänteen välissä olevaan pitkulaiseen laaksoon — sellaisessa laaksossa tämäkin oli. Lähelle lähteen muodostamaa pientä lammikkoa — täälläkin oli samanlainen, sillä he saattoivat huomata veden kimaltelevan. Mutta kaikissa muissa suhteissa paikka oli erilainen. Sitä laaksoa, johon heidän vankkurinsa olivat jätetyt, verhosi sekä reunoilta että pohjalta viheriöitsevä ruohopeitto; kun taas tämä, joka oli heidän silmiensä edessä, oli ruskea ja alaston. Ei ruohonkortta näkynyt — puut näyttivät olevan ainoat, joissa vehreyttä oli. Matalat pensaat tuntuivat myöskin olevan vailla lehtiä. Maisema ei ensinkään muistuttanut sitä, jossa he olivat valjaat riisuneet. Tämän täytyi olla jonkun muun matkaajan leiri, arvelivat he.