He olivat tulleet yksimielisesti tähän loppupäätelmään, kun Swartboy, jonka silmät olivat kierrelleet kaikkialla, antoi niiden pysähtyä maahan jalkainsa juureen. Hetkisen tarkasteltuaan — minkä lisääntyvä valo teki mahdolliseksi — hän kääntyi äkkiä toisten puoleen ja suuntasi heidän huomionsa tasangon pintaan. He näkivät sen olevan täynnä jälkiä, ikäänkuin tuhannet sorkat olisivat kulkeneet siinä. Se näytti itse asiassa suunnattomalta lammastarhalta, niin suunnattomalta, että niin kauas kuin silmä kantoi, he kohtasivat saman poljetun ja tallatun näyn.
Mitä se saattoi merkitä? Hendrik ei tiennyt. Van Bloom epäili. Swartboy saattoi sanoa ensi silmäyksellä. Se ei ollut hänelle outo näky.
"All right, baas", sanoi hän, katsahtaen ylös isäntänsä kasvoihin. "Tuo se vanha vaunu! — se sama lähde ja laakso — se sama paikka siell ole ollut trek-boken!"
"Trek-boken!" huudahtivat van Bloom ja Hendrik samassa hengenvedossa.
"Jaa, baas — mahtava, suuri liuta; tuos olla jäljet niist antiloopist — katsos!"
Van Bloom ymmärsi nyt kaikki. Maan alastomuus, lehtien puute matalammissa pensaissa, miljoonat pienet jäljet, kaikki saivat nyt selityksensä. Hyppykauriin, "trek-bokenin", muuttovaellus oli pyyhkäissyt yli seudun. Se oli aiheuttanut niin valtavan muutoksen. Vankkurit, jotka he näkivät, olivat sittenkin heidän.
He eivät tuhlanneet aikaa, vaan ottaen kiinni hevosensa panivat suitset niiden päähän ja ratsastivat nopeasti kummulta alas.
Vaikka van Bloom oli hiukan tyyntynyt nähdessään vankkurit, oli hän yhä pelokas.
Lähestyessään he näkivät kaksi hevostansa seisomassa niiden vieressä sidottuina pyöriin, lehmä oli siellä myöskin — mutta ei vuohia eikä lampaita ollut lähistöllä.
Vankkurien takana paloi tuli ja niiden alla oli musta möhkäle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt.