Ratsastajien sydämet jyskyttivät heidän edetessään. Heidän silmänsä olivat kiinteästi suunnatut vankkureihin. He tunsivat suurta levottomuutta.

He olivat tulleet neljänsadan kyynärän päähän, ja vieläkään ei kukaan liikahtanut — ketään ihmistä ei ilmestynyt. Van Bloom ja Hendrik kärsivät sanomattomasti.

Tällä hetkellä nuo vankkurien luona olevat kaksi hevosta hirnuivat äänekkäästi; musta möhkäle vankkurien alla liikahti, pyörähti reunaa kohti, nousi ja seisoi pystyssä. He tunsivat Tottyn!

Ja nyt vankkurien "after-clap" vedettiin kiireesti syrjään, ja kolmet nuoret kasvot ilmestyivät sieltä kurkistamaan.

Ratsastajat huudahtivat ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pikku Jan ja Trüey hyppäsivät ulos katoksen alta isän syliin — samalla kun Hansin ja Hendrikin, Swartboyn ja Tottyn yhteiset riemunpurkaukset muodostivat muutamaksi hetkeksi näyn, jossa ilmeni aivan kuvaamaton, iloinen hämminki.

14. luku.

"TREK-BOKEN".

Leirissä olijoilla oli ollut seikkailunsa myös; eikä heidän tarinansa suinkaan ollut ilahduttava, sillä se paljasti sen ikävän tosiasian, että lampaat ja vuohet olivat kaikki menetettyjä. Lauma oli kulkeutunut pois mitä omituisimmalla tavalla, ja varsin vähän toivoa oli saada nähdä sitä milloinkaan enää.

Hans alotti kertomuksensa:

"Mitään erikoista ei tapahtunut sinä päivänä, jolloin lähditte. Olin koko iltapäivän leikkaamassa 'Odotavähän' orjantappuroita kraalia varten. Totty auttoi minua vetämään ne paikalle, sillaikaa kuin Jan ja Trüey paimensivat laumaa. Elukat eivät kuljeksineet pois tästä laaksosta, kun ruoho oli hyvää ja ne olivat äskettäin saaneet kyllänsä astelemisesta.