"Niin — Totty ja minä saimme kraalin aivan valmiiksi, kuten näette. Kun ilta tuli, ajoimme siis lauman sisään; ja kun lehmä oli lypsetty ja syöty illallista, menimme kaikki levolle. Olimme hirveän väsyneitä ja nukuimme kaikki hyvin koko yön mistään häiriintymättä. Sekä sakaaleja että hyeenoita tuli ympärillemme, mutta tiesimme, etteivät ne voisi murtautua kraaliin."
Hans osoitti pyöreätä orjantappurapensaista tehtyä aitausta, joka oli hyvin valmistettu.
Sitten hän jatkoi kertomustaan:
— Aamusella havaitsimme kaiken olevan kunnossa. Totty lypsi jälleen lehmän, ja me söimme murkinan. Lauma laskettiin ruohikkoon samoin kuin lehmä ja kaksi hevostammekin.
— Juuri puolenpäivän tienoissa aloin ajatella, mitä saisimme päivälliseksi, sillä murkina oli tehnyt lopun kaikesta. En olisi halunnut teurastaa toista lammasta, jos sitä voitaisiin välttää. Käskin Janin ja Trüeyn pysyä vankkurien lähellä ja jättäen Tottyn paimentamaan laumaa otin siis pyssyn ja lähdin riistan hakuun. En ottanut hevosta, sillä olin näkevinäni hyppykauriita ulkona lakeudella; ja jalkaisin voisin hiipiä niiden luo paremmin.
— Toden totta, siellä oli hyppykauriita. Päästyäni ulos tästä laaksosta ja saatuani paremman yleissilmäyksen näin jotakin, mikä hämmästytti minua, sen voin vakuuttaa.
— Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Koko tasanko länttä kohti näytti olevan yhtenä suunnattomana eläinlaumana; ja niiden heleistä, kellertävistä kyljistä ja lumivalkeista häntäkarvoista tiesin niiden olevan hyppykauriita. Ne olivat kaikki liikkeessä, toiset pureksien ruohoa kulkiessaan, samalla kun satoja niistä alituisesti hyppi ilmaan runsaasti kymmenen jalkaa korkealle ja loikki toistensa ylitse. Vakuutan, että tuo kaikki oli omituisimpia näkyjä, mitä koskaan olen katsellut, ja hauskimpia myös; sillä sen sijaan, että nuo elukat olisivat julmia, villejä petoja, tiesin niiden olevan vain siroja ja somia pikku gaselleja.
— Ensi ajatukseni oli päästä niiden lähettyville voidakseni ampua; ja olin juuri lähteä yli lakeuden, kun huomasin antilooppien tulevan minua kohti. Näin, että ne lähestyivät melkoisen nopeasti; ja jos jäisin sinne, missä olin, säästäisivät ne minulta vaivan hiipiä niiden luo. Laskeuduin erään pensaan taakse ja odotin.
— Minun ei tarvinnut varsin kauan odottaa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa lauman etujoukot lähestyivät, ja kun vielä viisi minuuttia oli kulunut, oli parisenkymmentä niistä pyssynkantaman päässä.
— Vähään aikaan en laukaissut. Tiesin niiden tulevan vielä lähemmäksi ja makasin tarkastellen noiden sievien elukoiden liikkeitä. Panin merkille niiden kepeät, somat muodot, niiden hienot, hennot jäsenet, niiden kanelinkarvaiset selät ja valkeat vatsat kastantajanruskeine reunuksineen kummallakin sivulla. Katselin koiraksien lyyranmuotoisia sarvia ja ennen kaikkea niiden lautasten omituisia nipukoita, jotka levisivät joka kerta niiden hypähtäessä näyttäen pitkiä silkinhienoja karvoja, niin valkeita kuin lumi.