Kenttäkornetti olisi nyt kiirehtinyt takaisin vankkureille; mutta hän ajatteli, että antamalla hevosensa tunnin verran syödä ruohistossa hän tekisi paluumatkan paremmalla vauhdilla ja yhtä lyhyessä ajassa. Hän otti siis pois suitset ja laski eläimen vapaaksi, itse ojentautuen suuren puun varjoon.
Siinä loikoessaan hän ei voinut olla ihailematta luonnon ihmeellistä tuotetta, joka kohosi majesteetillisena hänen yllänsä. Se oli suurimpia puita, mitä hän koskaan oli nähnyt. Se oli "nwana"-puun nimellä tunnettua laatua, erästä ficus-lajia, suurine sykomorin-muotoisine lehtineen, joita kasvoi tuuheasti sen upean latvan puolella. Sen runko oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa läpimitaten, ja enemmän kuin tuohon korkeuteen se kohosi ilman ainoaakaan oksaa, sitten levittäytyen lukemattomiin haaroihin, jotka ojentuivat kauas vaakasuoraan suuntaan. Tuuhean lehvistön läpi van Bloom saattoi huomata munanmuotoisten hedelmien hohtavan kookospähkinän suuruisina; ja näitä näkyivät papukaijat ja monen muut lintulajit syövän.
Toisiakin samanlaisia puita oli tasangolla pitkien välimatkojen päässä toisistaan; ja vaikka ne olivat kaikki ympärillä olevia puita korkeampia, ei yksikään ollut niin suuri ja huomattava kuin lähteen luona kasvava.
Kenttäkornetti, nauttiessaan sen varjoisien lehvien suomasta viileästä siimeksestä, ei voinut olla ajattelematta, mikä ihailtava kraalin rakentamispaikka se oli. Sen ystävällisessä suojassa talon asukkaiden ei tarvitsisi milloinkaan pelätä Afrikan auringon polttavia säteitä; tuskinpa sadekaan voisi tunkea sen lehtikatoksen läpi. Todellakin, sen tuuhea lehvistö oli sinänsä jo melkein katto.
Jos hänellä vielä olisi ollut karjansa, ei ole epäilystäkään, etteikö "vee-buuri" olisi heti päättänyt ottaa tätä paikkaa vastaiseksi kodikseen. Niin viekoittelevaa se kuin olikin, mitä hän nyt kuitenkaan tekisi sellaisessa paikassa? Hänelle se oli korpea. Ei ollut mitään teollisuuden haaraa, jota hän voisi harjoittaa niin syrjäisessä seudussa. Totta on, että hän voisi metsästyksellä elättää itseään ja perhettään. Hän näki, että riistaa oli runsaasti yltyleensä. Mutta se olisi surullista elämää, ilman mitään tulevaisuudentoiveita. Mitä tekisivät hänen lapsensa tästä lähin? Oliko heidän varttuminen ilman muuta päämäärää kuin tulla köyhiksi metsämiehiksi — ei enemmäksi kuin villit bushmannit? Ei, ei, ei! Ei tullut kysymykseen valmistaa sinne kotia. Muutamia vuorokausia, jotta hänen uupuneet hevosensa saisivat voimia jälleen, ja sitten hän ponnistaisi ja vaeltaisi takaisin siirtomaihin.
Mutta mitä sitten, kun hän olisi palannut sinne? Hän ei tiennyt, mitä sitten seuraisi. Hänen tulevaisuutensa oli synkkä ja epävarma.
Antauduttuaan noin tunnin ajaksi tällaisiin mietteisiin hän muisti, että oli aika palata leirille; ja otettuaan kiinni hevosensa ja pantuaan sille suitset hän nousi selkään ja lähti liikkeelle.
Virkistyneenä makeasta ruohosta ja raikkaasta vedestä ratsu kantoi häntä rivakasti eteenpäin; ja vähemmässä kuin kahdessa tunnissa hän saapui Swartboyn ja Hendrikin luo sinne, missä nämä paimensivat hevosia.
Ne vietiin takaisin vankkurien luo ja valjastettiin; ja sitten suuret ajoneuvot vielä kerran liikkuivat lakeuden poikki.
Ennenkuin aurinko oli mennyt mailleen, häämöitti pitkä valkea katos jättiläissuuren "nwanan" lehtevässä suojassa.