Heikko paaluista ja kaisloista valmistettu rakennus ei olisi tarpeeksi turvallinen. Vihastunut sarvikuono tai norsu hajoittaisi sellaisen talon maan tasalle muutamassa hetkessä.
Otaksukaamme vielä, että lähistöllä oli ihmissyöjiä. Swartboy luuli niitä olevan ja piti seutua siitä tunnettuna. Kun se ei ollut etäällä Swartboyn syntymäpaikasta, oli van Bloom, jolla oli syytä luottaa bushmannin sanoihin, taipuvainen sitä uskomaan. Mitä suojaa antaisi heikko maja ihmissyöjää vastaan? Ei paljoa todellakaan.
Van Bloom oli ymmällä ja neuvoton. Hän ei voinut alkaa metsästysretkiänsä, ennenkuin tämä kysymys oli ratkaistu. Jonkinlainen paikka täytyi valmistaa, missä lapset olisivat turvassa hänen poissaollessaan.
Hautoessaan mielessään tätä asiaa hän sattui katsahtamaan ylös nwana-puun oksiin. Hänen huomionsa kiintyi oitis noihin suunnattomiin haaroihin, sillä ne olivat herättäneet hänessä eloon omituisen muiston. Hän muisti kuulleensa, että maan joissakin osissa eikä kenties kovinkaan kaukana hänen silloisesta olinpaikastaan alkuasukkaat asuvat puissa. Että joskus kokonainen heimo, johon kuuluu viisikymmentä henkeä tai enemmänkin, laittaa kotinsa yhteen ainoaan puuhun; ja sen he tekevät ollakseen turvassa villeiltä eläimiltä ja joskus yhtä villeiltä ihmisiltä. Että he rakentavat talonsa lavoille, jotka sovitetaan vaakasuorille oksille; ja että he nousevat kotiinsa pitkin tikapuita, jotka vedetään heidän jäljessään sisään yöksi, kun he menevät levolle.
Tuota kaikkea oli van Bloom kuullut, ja se kaikki on varmasti totta. Luonnollisesti johtui hänen mieleensä ajatus, miksei hän voisi tehdä samoin. Miksi hän ei voisi rakentaa taloa jättiläismäiseen nwanaan? Siellähän olisi kaikki hänen toivomansa turvallisuus. Siellä he kaikki voisivat nukkua täysin luottaen hyvään suojaan. Metsälle mennessään hän voisi jättää lapset sinne, saattaen olla varma tapaavansa heidät palatessaan. Ihailtava ajatus! Millainen oli sen toimeenpano-mahdollisuus?
Hän alkoi miettiä sitä. Jos hänellä vain olisi lautoja valmistaakseen lavalaitteet eli permannon, olisi muu helppoa. Mikä ohut katto tahansa riittäisi tuolla ylhäällä. Lehvät muodostivat miltei katon. Mutta lattia-ainekset — ne olivat vaikeutena. Mistä saisi lautoja? Ei mistään lähitienoilta.
Hänen silmänsä sattuivat juuri silloin osumaan vankkureihin. Ah, niissä oli lautoja; mutta ajoittaako nuo kauniit vankkurit? Ei — ei — ei! Sellaista ei voinut ajatellakaan.
Mutta seis! Ei ollutkaan välttämätöntä hajoittaa niitä — ei tarvinnut kiskoa irti ainoatakaan naulaa. Ne täyttäisivät tarkoituksensa, vaikkei niistä lohkaistaisi siruakaan. Mainiot ajoneuvot olivat niin tehdyt, että ne voitiin irroittaa osiin ja panna mielen mukaan jälleen kokoon.
Hän voisi ottaa ne kappaleiksi. Leveä pohja jäisi vain kokonaiseksi.
Siitä juuri tulisi permanto. Eläköön!
Innostuneena tämän mainion suunnitelman kehittymisestä kenttäkornetti ilmaisi sen nyt toisille. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli erinomainen asia, ja koska heillä oli päivä edessään, ryhtyivät he ilman muuta hankettaan toteuttamaan.