Jotenkin omituisilta näyttivät nuo kaksi suojusta, jotka kumpikin olivat suunnilleen tavallisen sateenvarjon suuruisia. Niiden omituisuus johtui siitä tosiasiasta, että ne olivat norsunkorvia!
27. luku.
VILLIEN RIIKINKUKKOJEN TAPPELU.
Nyt ei mikään enää estänyt kenttäkornettia alkamasta uuden elämänsä todellista tehtävää, nim. elefantinmetsästystä. Hän päätti siis alkaa heti; sillä hänen mielensä ei ollut levollinen, kunnes hänen onnistuisi "pistää pussiin" joitakin näistä jättiläiseläimistä. Kenties hän ei saisi surmatuksi ainoatakaan; ja mitä tulisi sitten hänen suurenmoisista toiveistaan ja laskelmistaan? Ne päättyisivät pettymykseen, ja hän huomaisi olevansa yhtä vaikeassa asemassa kuin konsanaan. Vieläpä vaikeammassakin: sillä epäonnistuminen jossakin yrityksessä ei merkitse vain ajan, vaan myöskin tarmokkaisuuden menetystä. Menestys synnyttää kykyä, rohkeutta ja itseluottamusta — jotka kaikki osaltansa auttavat uuteen menestymiseen; kun taas epäonnistuminen tekee araksi ja johtaa epätoivoon. Sielutieteelliseltä kannalta katsoen on vaarallista epäonnistua jossakin yrityksessä; ja sen vuoksi tulisi, ennenkuin mihinkään ryhtyy, olla täysi varmuus sen mahdollisuudesta ja kelvollisuudesta käytäntöön.
Nyt van Bloom ei ollut varma, että hänen suunnittelemansa suuri hanke oli mahdollinen. Mutta tässä tapauksessa ei hänellä ollut varaa valita. Muita toimeentulon keinoja ei hänelle ollut tarjona silloin; ja hän oli päättänyt koettaa tätä. Hän uskoi omiin laskelmiinsa ja hänellä oli myös hyvät syyt toivoa onnistuvansa; mutta vielä ei oltu kokeiltu. Eipä ihme, että hän halusi kiireesti ryhtyä hommaan — halusi kiireesti tietää omat menestymismahdollisuutensa.
Varhain aamulla hän oli siis ylhäällä ja liikkeellä. Hendrik ja Swartboy vain seurasivat häntä, sillä hän ei voinut vielä taivuttaa itseänsä jättämään lapsia ilman muuta suojaa kuin Tottyn — joka oli miltei yhtä lapsekas kuin hekin. Hans jäi siis leirille.
Metsämiehet seurasivat aluksi sitä pientä puroa, joka juoksi lähteestä ja lammesta. Näin he tekivät, koska sillä taholla oli enemmän "pensastoa", ja he tiesivät, että olisi luultavampaa tavata norsuja metsiköissä kuin avoimilla tasangoilla. Ainoastaan virran reunamilla olikin todella isompia metsiköitä nähtävinä. Leveä viidakkovyö ulottui sen kummallekin puolen. Sen ulkopuolella oli hajanaisia lehtoja ja puuryhmiä; ja sitten alkoivat avoimet tasangot, miltei puuttomina, vaikka runsas ruohopeite verhosikin niitä vielä jonkun matkaa kauemmaksi. Tähän yhtyivät villit "karoot", ulottuen silmänkantamattomiin itää ja länttä kohden. Pohjoisessa kulki, kuten jo mainittu, jono jyrkkää "kalliotörmää"; ja niiden toisella puolen ei ollut muuta kuin paahtavaa ja vedetöntä erämaata. Etelässä olivat nuo ainoat, joita saattoi "metsiköiksi" nimittää; ja vaikkakaan tuollainen matala viidakko ei voinut vaatia "metsän" nimeä, oli se siitä huolimatta hyvinkin luultavasti norsujen oleskelupaikka.
Puut olivat pääasiassa mimoosia — useita lajeja; sen lehtiä, juuria ja pehmeitä vesoja tuo suuri märehtijä mielellään syö. Oli siellä muutamia "camel-doorn"-puitakin, varjoisine sateensuojan tapaisine latvoineen. Mutta yli kaikkien kohosivat nwanapuiden tuuheat latvat, antaen maisemalle erikoisen luonteen.
Kulkiessaan eteenpäin huomasivat metsästäjät, että puron uoma tuli leveämmäksi ja suuremmaksi, ja että aika-ajoin — kaiketi suurten sateitten jälkeen — oli suuria vesimääriä täytynyt juosta sen uraa pitkin, muodostaen melkoisen joen. Mutta uoman tullessa suuremmaksi oli asianlaita päinvastainen juoksevan veden määrään nähden. Kuta kauemmas he tulivat, sitä vähemmäksi se kävi, kunnes noin mailin päässä leiriltä virta loppui kokonaan.
Puolisen mailia eteenpäin he löysivät vettä seisovissa lätäköissä, mutta ei juoksevana. Leveä, kuiva uoma jatkui kuitenkin, kuten ennenkin; ja "pensasto" levisi keskeymättömänä kummallekin puolelle niin tiheänä, että he saattoivat vain kulkea pysyttelemällä itse uomassa.