»Luottakaa minuun,« sanoi don Juliano Romero.
Hän poistui nopeilla askelilla.
Hänen maatilansa sijaitsi melkoisen matkan päässä kaupungista ja ehtiäksensä koota väkensä määrättyyn aikaan, oli hänen pitäminen kiirettä.
Tilanhaltijan mentyä antoi eversti kutsua kaartinupseerin ja antoi hänelle käskyn niin pian kuin mahdollista kokoomaan lansieerirykmentin Zacastecaan rykmenttiupseerit.
Se ei vaatinut paljoa aikaa.
Huhu nuoren englantilaisen tulosta oli kohta levinnyt kaupunkiin ja oli yleisenä puheluaineena.
Nuoren miehen ilmestyminen puoleksi väsyksiin ajetulla hevosella oli pannut kuvitusvoiman liikkeelle ja niinkuin usein tapahtuu, oli arvattu melkein oikein. Vieläpä oli Salaperäisen vuoren nimeä lausuttu ihmisjoukossa ja salaman nopeudella oli se uutinen levinnyt, että Villannevan ja Tresillianin matkue oli joutumaisillaan villien käsiin, ellei jo ollut joutunutkin.
Huuto »Los indios! Los indios!« kaikui läpi koko kaupungin ja kun Zacatecas-lansieerien torvi toitotti jokaisessa kadun kulmassa, tiesivät kaikki, että rykmentin piti lähteä ulos aavikolle.
Muutamat kuvittelivat jo, että apakit uhkailivat kaupunkia.
Sinä yönä ei kukaan nukkunut Arispessa ja kun päivän ensi koitossa lansieerit asettuivat suurelle torille nuori Tresillian etunenässä everstin rinnalla, tervehdittiin heitä huudoilla, jotka eivät koskaan tahtoneet vaieta.