Kaikki eskadroonat oivallisilla aseilla varustettuna ja ratsain, kulkivat päällikkönsä ohitse, ennenkuin alkoivat tuon pitkän ratsastuksen ulos erämaahan. Sen perästä seurasi kuormasto vaunuja, kuormana ruokavaroja, vettä ja rehuja sekä ambulanssivaunuja haavoitettuja varten.
Vähän matkaa Arispen ulkopuolella yhtyi don Juliano Romero ja hänen kaksi sataa peoniansa säännölliseen ratsujoukkoon, jonka keskellä kuljetettiin muutamia tykkejä.
Tilanomistaja ratsasti koko joukon etunenässä ynnä eversti Requennes ja Henry Tresillian, joka koko yön hyvästi levättyänsä näkyi täydellisesti voimistuneelta vaivoistaan, ja koko ratsastajajoukko ohjasi tahdikkaassa juoksussa matkaansa Salaperäistä vuorta kohden.
[Yhdeksästoista luku.]
Viimeinen urotyö.
Kymmenen päivää sanansaattajan lähdön perästä saivat Salaperäisen vuoren nälistyneet ja epätoivoiset asukkaat todistaa näytelmän, joka suuressa määrin oli omiaan lisäämään heidän tuskiansa.
Jälkeen puolen päivän näkivät he taivaan rannalla pitkän jonon ratsastajia, jotka heti tunsivat villeiksi.
Ne olivat kojoteeroja, jotka palasivat retkeltään Horcasitaan rannoilta.
Siinä määrässä kun he verkkaan lähenivät – jokaisella ratsastajalla oli raskas kuorma saalista – enenivät meksikolaisten tuskat.
Niin kauvan kuin piiritetyn kaupungin asukkailla on tarpeeksi mistä elää, eivät he koskaan ajattele onnetonta loppupäätöstä. Pommitus ei läheskään peloita heitä niin paljon kuin elintarpeiden puute. Mutta kun nälänhätä alkaa – hyvästi silloin tarmo.