»Mikä niitä vaivaa?« kysyi Henry.
»Niille käy vainu punanahkoista,» vastasi gambusino. »Nyt ei enää kauvan viivy, ennenkuin saamme nähdä nuo kirotut sikiöt.«
Ratsastava indiaani, monen muun seuraamana, seuraajat tällä kertaa indiaanein käyttämässä jonossa, ilmestyikin sen kolmion toisessa reunassa, joka voitiin suojelusmuurilta nähdä, ja heti sen perästä nähtiin toinen jono vastakkaisella puolella. Nuo kaksi joukkoa hajaantuivat hyvän matkan päässä vuoresta, ikäänkuin heillä ei olisikaan ollut aikomusta seisattua vuoren kohdalle. Mutta meksikolaiset tiesivät, että tämä vaan oli temppu näiden puolelta, että siten voisivat helpommin tarkastaa leiriä.
»Jos aavistaisivat missä olemme,« mumisi Pedro, »he eivät itseään niin paljoa vaivaisi. Luulevat varmaankin, että voimme vastustaa heitä avonaisella kentällä ja tahtovat sentähden kiertää meidät sotataidon kaikkien sääntöjen mukaan.«
Kukaan ei vastannut hänelle. Tekeillä olevat tapahtumat vetivät puoleensa kaiken hänen kumppaliensa huomion. Nämät eivät kadottaneet huomiostansa ainoatakaan vihollisen liikettä. Ääretön jono ratsastajia asettui verkalleen Salaperäisen vuoren ympärille. Saaliinsa ei voinut päästä heidän käsistään, kojoteerot eivät siis osoittaneet mitään kiirettä.
Kojoteerot muodostivat rintaman samalla tarkkuudella kuin rykmentti kenraalinsa edessä. Sen perästä he tekivät seisahdustempun, ja viisi tai kuusi indiaania, jotka ratsastivat ulos rintamasta, alkoivat keskustella ja viittailla.
»El Cascabel neuvottelee luutnanttiensa kanssa,« sanoi gambusino, joka oli saanut lainata don Estevanin kaukoputken. »Meidän vaunumme ovat luultavasti panneet heidät miettimään. Luulevat aivan varmaan, että ovat tekemisissä sotamiehien kanssa.«
Gambusino oli oikeassa. Nämä erämaan herrat eivät aina vaella rajojensa kautta vaaroitta ja vaikeuksitta ja heidän rotunsa kavaluus on tullutkin sananparreksi. He toimivat aina suurimmalla varovaisuudella. Nämä vaunut, joitten läsnäolo niin suuresti hämmästytti heitä, voisivat olla tavallisten matkustajien, kauppamiesten tai siirtolaisten omia, mutta myöskin sotilaitten ja onhan epäiltävissä tapauksissa aina parasta olla varoillansa.
El Cascabel antoi joukkonsa tehdä pysähdyksen ja kutsui kokoon alapäällikkönsä neuvotellakseen heidän kanssaan paraimmasta keinosta millä käydä kalpeakasvoisten kimppuun. Kojoteerot ratkaisivat helposti kysymyksen, joka koski meksikolaisten sotamiesten läsnäoloa. He lausuivat ajatuksensa julki ilman epäilystä: ei nähty missään vahtimiehiä eikä huomattu missään sotilaspukujakaan. Sotilaat olisivat vahtineet paremmin. Tosituumassa näytti kaikki niin hyljätyltä, ja hevoset, muulit ja sarvikarja kuljeksivat itseksensä ympärinsä mielivalloin niinkuin karkuriraavaat.
Tämä viimeinen asianhaara olisi ollut jotakin tavatonta kaikille muille paitsi kojoteeroille, jotka hyvin tiesivät että heidän lähestymisensä säikyttää valkoisten eläimiä, niin että katkovat kaiken, joka pitää niitä paikkaansa sidottuina. Miksi he kummeksuisivat jotain niin tavallista seikkaa. He tulivatkin siitä ainoastaan sitä varmemmin vakuutetuiksi etteivät erehtyneet, kun luulivat tavallisten ihmisten olevan leirin omistajia, sillä vastaisessa tapauksessa olisivat eläimet olleet paremmin totutetuita järjestykseen ja sotamiehet jo aseissa.