Ei ollut siis muuta tarvis kuin käydä vihollisen kimppuun.
Merkin annettua jatkoivat punanahkaiset marssiaan. Heidän rivinsä taajenivat sitä myöten kuin ympyränsä supistui, mutta he eivät vauhtiaan lisänneet enemmän kuin ennenkään, tarkoitus kun oli siten sulkea kaikki eläimet piirinsä sisälle. Siinä oli liian kaunis saalis heidän päästää käsistään.
Käydä leirin kimppuun selkeällä päivällä, siitä ei voinut olla puhettakaan. Kalpeakasvoiset olivat jo aikoja sitten huomanneet heidät ja odottivat heitä aivan varmaan vakavalla aikomuksella ryhtyä vastarintaan. Ei havaittu tosin jälkeäkään heistä, mutta oliko tämä niin kummallista. He kätkeytyivät vaunujen taakse ja eläinten juokseminen edes ja takaisin esti heitä näkymästä.
Tämä valkoihoisten asema osoitti heidän aijettansa puolustaa itseään. Siis syy muiden lisäksi, miksi piti edistyä hyvin varovasti. Oli ehkä parasta luopua koko varsinaisesta hyökkäyksestä! Pimeässä, yön hiljaisuudessa oli helpompi voittaa vihollinen, jonka lukua ei tunnettu.
Mutta kun indiaanit vielä olivat samonneet jonkun matkaa eteenpäin ja terävillä silmillään eivät onnistuneet havaitsemaan vihollisia ei vaunujen takana, eikä muualla leirissä, kävi tämä heille selittämättömäksi. Oliko heillä siis tekemistä näkymättömien vihollisten kanssa?
Nauchampa-Tepetlistä oli puhe useimmassakin indiaanein tarussa. Oliko kaikki vaan loihdittua?
Tuokion he näkyivät olevan valmiina peräytymään tämän hiljaisuuden takia. Mutta päällikkö ei kauvan yhtynyt heidän pelkoonsa. Hän ei ollut taikauskoinen, hän. Jos valkoisia ei näkynyt, niin tuli se siitä, että jossain olivat väijyksissä ja sitä vastaan piti oltaman varoillaan.
Hän kokosi sotilaansa, puhui heille muutamia rohkaisevia sanoja, käski heidän astumaan muutamia askelia eteenpäin ja ampumaan yhden laukauksen leiriä vastaan. He tottelivat. Mutta ei laukaustakaan, ei ainoatakaan huutoa! Ei vähintäkään ääntä he vastaukseksi saaneet.
Ja ikäänkuin pilalla vastasi vuoren seinien kaiku pamauksiin.