Oli puolinainen varmuus vaan, pelastuisiko Henry Tresillian. Varmuus ei vielä ollut täydellinen.
Hän oli tosin lähtenyt – saapuisiko myös yhtä onnellisesti Arispeen?
Näitä kysymyksiä tehtiin vuorella sellaisella sitkeydellä näkemään kaiken synkkänä, joka on omituista epätoivon partaalla oleville ihmisille.
Vankeuden tai pelastuksen mahdollisuudesta keskusteltiin myös päälliköiden kesken.
Don Estevan tuli vasten tahtoansa hämilleen Gertrudeen kyynelistä. Henryn lähtö oli kokonaan tehnyt lopun tytön rohkeudesta.
Robert Tresillian koetteli suurella vaivalla näyttää levolliselta, mutta oli hirveimmän tuskan vallassa, vaikka ulkomuodoltaan näyttikin niin kylmältä.
Gambusino oli ainoa, joka piti selvän ihmisjärjen puolta.
»Sennores,« sanoi hän, »meillä on täysi syy toivoa enemmän kuin koskaan ennen. Don Henry rientää Arispea kohden, hän ei tapaa tiellänsä niitä villejä, jotka ovat ohjanneet matkansa Horcasitaalle. Siis ei hänellä ole mitään pelkäämistä ihmisistä. Pelkäisikö nälkää tai janoa? Eikö hänellä ole ruokaa ja vettä viideksi päiväksi? Kuulkaa! Kun hän tulee Arispeen, tapaa hän siellä eversti Requennesin. Seitsemän päivän perästä on eversti oleva täällä rykmenttinsä kanssa. On siis vaan kahdentoista päivän kärsivällisyys tarpeen. Ja sitte,« lisäsi hän asettaen sanansa enemmän Robert Tresillianille, »emme ole kuulleet vähintäkään ääntä, joka voisi tehdä meidät levottomiksi, ja niinkuin tiedätte, eivät kojoteerot koskaan vangitse ulvomatta kauheata ulvontaansa. Minä vakuutan, että kaikki hyvät enteet ovat meidän puolellamme.«
»Te uskotte siis, että Henry on pelastunut,« mutisi Gertrudes.
»Sennorita,« vastasi gambusino, »minä en ainoastaan sitä usko, minä voisin sen vannoa.«