»Te olette arvanneet oikein, eversti,« sanoi don Juliano, »ja minä en salaa, että ajatus lankoni kohtalosta on tehnyt minut suuressa määrin levottomaksi. Joku onnettomuus on varmaankin tapahtunut. Minä itse en siinä suhteessa epäile ensinkään ja joka päivä, joka kuluu, lisää minun tuskiani. Sanon teille kunniasanallani, että sinä päivänä, joka nyt on, ennemmin tahtoisin kuulla jonkun pulmallisen asian, josta ainakin voitaisiin selviytyä, kuin olla ainoastaan arvelujen varassa. Ja te itse, tiedättekö jotain? Puhukaa, minä pyydän teitä hartaasti!«

»Minä en tiedä enempää kuin tekään,« vastasi eversti Requennes. »ja tänään alan minä olla toivoton. Jonkun aikaa olen jo ajatuksissani luetellut kaikkia niitä esteitä, jotka olisivat voineet kohdata Estevania ja hänen miehiänsä matkalla. Minä olen sanonut itselleni, että nälkä, jano, ehkäpä sairaus ovat voineet viivytellä heidän retkikuntaansa ja pakoittanut sitä poikkeamalla suunnaltansa etsimään vettä ja ruokavaroja. Mutta sellaisia vastuksia voitetaan sillä tarmolla ja erä-aavikon perinpohjaisella tuntemisella, jonka Pedro Vicente omaa. Te olette mies, don Juliano! Suokaa minulle lupa sanoa, että pelkään jotain, joka on vielä pahempaa kuin kaikki tämä.«

»Mitä sitte?«

»Indiaaneja!«

»Indiaaneja!« vastasi don Juliano. »Niitä voipi tosin kohdata parvittain Sonorassa, mutta ei ole syytä pelätä, että he uskaltaisivat hyökätä lukuisan ja hyvillä aseilla varustetun matkueen kimppuun.«

»Siinä te erehdytte, ystäväni. Suuri kiihko vallitsee apakilaisheimojen kesken katteini Gil Perezin älyttömän ja julman väkivallan perästä ja indiaanit tulevat nyt suurilla sotajoukoilla, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin kosto. Minä en väitä, että don Estevan väkineen on langennut näiden käsiin, mutta minä epäilen suoraan sanoen, että heitä piiritetään ja he ovat antautuneet tai tulevat antautumaan.«

»Ajatteletteko todellakin, mitä sanotte, eversti?« kysyi don Juliano levottomampana kuin koskaan. »Minun sisareni, minun sisarentyttäreni noitten armottomien roistojen vallassa.«

»Ehkäpä ei kaikki vielä ole kadotettua«, vastasi eversti Requennes. »Minä tunnen Villannevan ja tiedän, että hän, jos hänen kimppuunsa äkkiarvaamatta hyökätäänkin, ymmärtää puolustaa itseänsä. Jos kaikki vaan olisi minun vallassani, olisin jo monta päivää sitte lähtenyt joukkoineni erämaahan. Mutta minä ainoastaan kysyn, onko minulla oikeutta paljastaa Arispea ja käyttää hallituksen sotajoukkoja viedäkseni apua pitkän matkan päähän yksityisten eduksi edes tietämättä ovatko ja missä nämä edut ovat vaarassa?«

»Don Estevanin yrityksellä,« väitti don Juliano vastaan, »on hyvin suuri merkitys ja se voipi tuottaa koko maalle suurta onnea. Eversti, te ette tarvitse jättää Arispea ilman puolustusta. Minun peonini, aseilla varustettuina ja ratsain, asetan teidän käytettäväksenne. Kaikki valmistukset ovat jo toimitetut ja voivat he jo olla täällä tänään.«

»Kun annetaan lähtökäsky sotajoukolle, niin täytyy tietää mihin heitä käsketään,« vastasi eversti. »Ja juuri sitä minä en tiedä. Te muistanette, että don Estevan itsekin, kun hän läksi matkalle, ei läheskään tuntenut sen paikan todellista asemaa, jonne gambusino aikoi häntä johdattaa. Ei ollut tällekään helppoa antaa hänelle aivan tarkkoja tietoja; Sonoran kartta on vielä piirustamatta. Sonora on miltei ääretön ja minä en ole saanut mitään tietää vakoilijoitteni kautta. Omasta puolestani en epäile, että don Estevan ja hänen väkensä ovat indiaanein piirittämiä. Mutta missä? Sanokaa se, sennor, ja minä annan heti paikalla käskyn satuloimaan hevoset, vaikken ensinkään tiedä, hyväksyisikö hallitus toimenpidettäni erittäinkin siinä tapauksessa, että se ei onnistuisi.«