Don Juliano jäi muutamiksi hetkiksi ääneti ja nousi sen perästä päättävällä ryhdillä.
»Eversti,« sanoi hän, »minä ymmärrän teidän epäilyksenne. Te olette vastuunalainen hallitukselle niistä sotajoukoista, jotka ovat teidän komentonne alaisia. Mutta minua eivät kauvemmin enää mitkään epäilykset voi pidättää ja aamulla kun aurinko nousee, lähden minä liikkeelle väkineni, joka on hyvästi aseilla varustettua ja ratsain. Kaikkea muuta kärsin mieluummin kuin tätä epävarmuutta, joka minua vaivaa.«
»Te olette oikeassa, don Juliano,« sanoi eversti. »Ja jos minä itse en voikaan heittää koko rykmenttiäni tähän seikkailuun, niin on minun oikeuteni vieläpä velvollisuutenikin lähettää pari, kolme eskatroonaa. Cecilio,« lisäsi hän kääntyen ordonnansiupseerinsa puoleen, »tehkää hyvin ja sanokaa majori Garcialle, että minun nyt heti pitää puhutella häntä.«
Nuori upseeri meni, mutta tuli melkein tuokiossa takaisin.
Nyt juuri kuului eversti Requennesin asuntoon asti tavaton melu torilta.
»Huomatkaa,« sanoi nuori upseeri, »te odotitte sanansaattajaa, herra eversti, ja minä luulen, että tuolla ulkona on sanansaattaja, jota väkijoukko tuopi tänne.«
Eversti ja don Juliano syöksyivät ikkunaan.
Arispen suurella torilla lähestyi nuori ratsumies, kalpea, raukeilla kasvonpiirteillä, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun peittämänä.
Mutta ratsastaja, joka epäilemättä tunsi, että voimat olisivat lopussa niin pian kuin asettaisi jalkansa maahan, teki kädellänsä liikkeen sitä taloa kohden, jossa Arispen kaupungin päällikkö asui.
Tehdäkseen tämän liikkeen selvemmäksi kohotti hän päätänsä.