Eversti tunsi hänet ja puristi kuumeentapaisesti don Julianon kättä.
»Taivaan tähden!« huudahti hän. »Ellen näe väärin, niin ratsastaja ei ole kukaan muu kuin nuori Tresillian!«
Se oli todellakin hän, jonka viiden päivän ja viiden yön hurjan ratsastuksen perästä oli onnistunut päästä Arispeen.
Nuoren miehen voimat olivat lopussa.
Neljäkolmatta tuntia sitte oli hänen vesileilinsä tyhjentynyt ja hänen ruokavaransa loppuneet eikä hän sen koommin ollut syönyt eikä juonut.
Kun hän havaitsi everstin, ei hän jaksanut muuta kuin ottaa esille kirjeen, jonka Estevan de Villanneva oli hänelle uskonut ja näyttää sen liikkeellä, joka ilmaisi enemmän kuin kaikki sanat.
Eversti, itse yhtä liikutettuna kuin don Juliano, avasi sylinsä häntä vastaan.
Mitä uutisia toi Henry mukanaan? Oliko matkue suotuisimmassa hyvinvoimisessa? Taikka oliko hän ainoa elossa oleva täydellisen tappion perästä?
Henry, jota väkijoukko yhä edelleenkin ympäröi, ehti talolle, hyppäsi alas hevosensa selästä ja heitti rahustimet lansieerin käsiin, jonka eversti oli lähettänyt häntä vastaan.