Mutta suurimmankin epätoivon hetkillä tulee ratkaiseva kohta, jolloin ihmiset taistelevat hengestään — viimeisen taistelun — lopullisen ottelun ikäänkuin kuoleman itsensä kanssa. Ei yksikään luovu hengestään ilman tätä ponnistusta, vaikka se olisi kuinkakin turha. Hukkuva mies ei anna vapaaehtoisesti itsensä upota pinnan alle. Hän ponnistelee yhä pysyäkseen pinnalla, vaikka hänellä ei ehkä ole pienintäkään toivoa tulla pelastetuksi. Ponnistus on osaksi vastentahtoista — ruumis taistelee yhä hengen puolesta, kun mieli on jo luopunut kaikesta toivosta — se on viimeinen vastustus, johon olemassaolo ryhtyy häviämistä vastaan. Se saattaa olla puhtaasti koneellista ponnistusta — ehkä se on sitä — mutta kuka on ikinä nähnyt, että vahva mies, jonka on pakko äkkiä luopua elämästä, ei taistelisi sillä tavoin? Tuomittu rikollinenkin vastustaa yhä hirsipuussa, kunnes henki on lähtenyt hänen ruumiistaan. Jokin tämäntapainen viimeinen epätoivoinen ponnistus herätti sen epäröivän joukon tarmon, joka tungeskeli palavassa parkissa. Ratkaiseva hetki tuli vihdoin.
Liekit syöksyivät nopeasti eteenpäin ja levisivät yli koko kannen. Niiden punaiset suihkut, jotka syöksyivät esiin savureunuksen ulkopuolelle, alkoivat koskettaa uhriensa ruumiita ja piinata niitä tulen rajulla poltolla. Tämä seikka ei lisännyt millään tavoin heidän tuskanhuutojaan. Nämä olivat jo aikoja sitten saavuttaneet huippunsa, ja niiden äänet, jotka niitä päästivät, olivat jo kohonneet korkeimmilleen. Mutta liekkien välitön läheisyys ja ehdoton varmuus siitä, että ne nyt tuhoaisivat heidät, sai aikaan yleisen liikkeen elävässä aines joukossa, ja kaikkien nähtiin yhtäkkiä lähtevän veteen ikäänkuin yleisen vaikuttimen pakoittamina tai yhteisen vaiston johtamina.
Ne, jotka olivat tähän asti olleet laivan sivulla, eivät olleet ensimmäisiä hyppäämään mereen. Sensijaan ne, jotka olivat kauempana ja tietystikin lähempänä liekkejä, läksivät ensin veteen, ja syöksyen kaiteiden yli — vieläpä astuen niiden hartioillekin, jotka olivat kokoutuneet sinne — nämä viskautuivat epäröimättä päistikkaa mereen. Mutta vaikutin näytti siirtyvän toisiinkin, ja miltei silmänräpäyksessä — ikäänkuin joku olisi ilmaissut tien turvallisuuteen sekä johtanut heitä sitä kohti — koko joukko seurasi etumaista ja molskahti veteen. Muutamien sekuntien kuluttua ei saattanut nähdä yhtäkään ihmistä — koko tuosta tummasta joukosta, joka niin äskettäin oli täyttänyt aluksen etuosan, ei laivalla näkynyt nyt ketään. Kaikki olivat yht'aikaa lähteneet palavalta laivahylyltä!
Nyt tarjoutui vedessä nähtäväksi villi näytelmä. Koko pinta oli täynnä ihmishahmoja, jotka molskuttivat ja taistelivat yhdessä. Jotkut eivät ilmeisesti kyenneet uimaan ja ruumis puolittain pystyssä he huitoivat käsiään sinne tänne koettaen turhaan pysyä pinnan yläpuolella. Siellä täällä heitä tarrautui useampia yhteen, kunnes he kaksi tai kolme yhdessä — joskus suuremmissakin joukoissa — vetivät toisensa alas ja vaipuivat yhdessä pohjaan. Hyvien uimarien huomattiin eroavan joukosta ja ponnistelevan avoimeen veteen. Heistä saattoi nähdä vain pään ja päätä nopeasti lähestyvän tumman, pystysuoran evän, joka ilmaisi takaa-ajavan hain läsnäolon.
Sitten saattoi kuulla villin, epätoivoisen huudon — sitten saattoi nähdä hirviön syöksyvän nopeasti uhrinsa kimppuun — sen pyrstö pieksi vettä — vaahto, joka jo oli värjäytynyt uhrin verestä punaiseksi, lennähti ylöspäin — ja tämän jälkeen pinta palasi tavalliselle tasolleen — pyörteet ja punaiset, vaahtoavat kuplat vain osoittivat muutamiksi hetkiksi kunkin traagillisen ratkaisun paikan.
Oi, se oli kauhea näky katsella — tämä haikalojen määrätön saaliinhimo — lautalla olijatkaan eivät voineet kaikessa epäinhimillisyydessään ja mielenlaatunsa sydämettömässä julmuudessa katsella sitä ilman mielenliikutusta.
Mutta se oli tuskin säälistä johtunutta mielenliikutusta. Mahdollisesti olimme Brace ja minä koko joukosta ainoat, jotka tunsimme sääliä. Jotkut olivat välinpitämättömiä, mutta suurin osa miehistä — vaikkakin hiukan kauhuissaan traagillisesta näystä — olivat todenteolla iloisia katsellessaan sitä! On ehkä väärin minun puoleltani sanoa, että he olivat iloisia — minä tarkoitan, että he tunsivat salaista tyydytystä siitä, mitä tapahtui — tyydytystä, joka ei johtunut pelkästään sydämen pahanilkisestä julmuudesta, vaan pikemmin itsesäilytyksen vaistosta. Tähän asti olivat nämä miehet pelänneet suuresti, että neekerit valtaisivat lautan — he eivät olleet vieläkään päässeet pelostaan — ja tietysti kun tämä oli heillä mielessä, he katselivat tyydytyksellä sitä summittaista hävitystä, jota hait saivat aikaan. Tämän kautta heidän oma vaaransa väheni joka hetki — sentakia he olivat mielissään kauheasta näytelmästä.
Mutta vaikka hait olivat lukuisat, ei niitä ollut kylliksi hävittämään tyyten tuota suurta joukkoa ihmisolentoja. Ensimmäisen yleishyökkäyksen jälkeen raatelevat pedot näyttivät tulevan yhä harvalukuisemmiksi, kunnes vain yhden siellä ja toisen täällä saatettiin nähdä hyökkäävän saaliinsa kimppuun. Suurin osa oli tyytyväinen saatuaan jo uhrin, ja ne olivat ehkä menneet olopaikkoihinsa pimeämpiin syvyyksiin, kun satoja ihmispäitä näkyi vielä vedenpinnan yläpuolella.
Liekit, jotka yhä leimusivat kirkkaasti, valaisivat meren ikäänkuin päivä olisi paistanut siihen. Saattoi huomata, että eloonjääneiden kasvot olivat kaikki käännetyt lauttaan päin, jota kohti neekerit uivat kaikin voimin.
Taas joutuivat merimiehet levottomuuden valtaan — taas he pelkäsivät, että heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja että he itse pian taistelisivat haikalojen joukossa.