Mutta nyt, kun huomiomme oli kiintynyt tähän veden liikehtimiseen, ei meidän ollut vaikea huomata syytä. Syynä olivat hait, jotka syöksyivät sinne tänne — milloin hyökäten kärsimättömästi paikasta paikkaan, milloin ollen odottavina, hiljaa ja tarkkaavaisina kuin kissat, jotka ovat valmiit karkaamaan saaliinsa kimppuun. Siellä täällä me saatoimme nähdä niiden suuren suuret selkäevät, jotka milloin olivat pystyssä kuin kahvelimärssypurjeet pinnan yläpuolella, milloin halkoen vettä kuin suuren suuret terässäilät, milloin taas sukeltaen pinnan alle noustakseen uudestaan jossakin paikassa lähempänä odotettua saalista.
Laskien niitä eviä, jotka me huomasimme veden yläpuolella, me tulimme siihen päätökseen, että näitä ahnaita eläimiä täytyi olla satamääriä palavan parkin ympärillä. Itse asiassa oli niitä kokonainen parvi, ikäänkuin merisikoja ja minnow-kaloja — sillä mitä kauemmin me katselimme, sitä suuremman määrän eviä ja väreileviä pyörteitä saattoi huomata, kunnes ajoittain näytti siltä kuin koko veden pinta olisi ollut paksulta näiden rosvoilevien kalojen peitossa.
Niinikään näytti niiden lukumäärä alinomaa kasvavan. Kun katsoi merelle, saattoi nähdä toisia tulevan uiden ikäänkuin ne olisivat saapuneet kaukaa. Epäilemättä oli punainen loimu merkkinä, joka houkutteli niitä etäältä. Oli aivan luultavaa, ettei näky ollut niille uusi — ne eivät nähneet ensi kertaa laivan paloa vaan olivat ennenkin olleet läsnä sellaisessa näytelmässä; ne olivat tätä ennen olleet mukana näytelmän ratkaisussa, ja olivat aina valmiit toivottamaan sellaista onnettomuutta tervetulleeksi sekä kiiruhtamaan sitä kohti kaukaa.
En todellakaan voinut olla ajattelematta, että näillä syvyyden hirviöillä oli jokin sellainen tieto, kun ne uivat kohtaloonsa joutuneen parkin ympäri luoden sinnepäin pelottavia ja odottavia silmäyksiään.
Niitä tuli myöskin lautan ympärille — niin, niitä näytti olevan tiheämmässä siinä kuin muualla — ikäänkuin me, jotka olimme lautalla, tulisimme olemaan saaliina, joka ensinnä joutuisi niiden ahnaaseen kitaan. Niitä oli niin taajassa, että saattoi nähdä pari kolme vieri vieressä uiden yhdessä ikäänkuin ne olisivat olleet yhteenkytkettyjä. Ne kävivät joka hetki rohkeammiksi ja tulivat lähemmäksi lankkuja. Jotkut uivat jo niin lähelle lauttaa, että ne olivat sauvoimella iskettävissä, mutta ei kukaan yrittänyt koskea niihin. Päinvastoin lähetettiin kiertämään sana, ettei kukaan iskisi tai hätyyttäisi niitä millään tavalla. Ne tekivät juuri silloin hyvää; ne oli jätettävä rauhaan!
Vaikka merimiehet olisivat pitäneet vähän näiden pelottavien eläinten näkemisestä sellaisissa joukoissa joskus toiste — merimiehen ja hain välillä on näet ainainen vastenmielisyys — oli niiden näkeminen juuri silloin heille mieluisa. He tiesivät itse olevansa hirveiden petojen saavuttamattomissa ja he olivat yhdellä silmäyksellä ymmärtäneet hyödyn, joka heille koitui niiden läsnäolosta. He näkivät, että ne olivat lautan vartijoita, ja että jollei niitä olisi ollut, olisivat neekerit jo aikoja sitten heittäytyneet veteen ja seuranneet lauttaa. Vain haikalojen pelko pidätti heitä, eikä ihmettäkään, sillä koko meren pinta palavan aluksen ja lautan välillä näytti nyt elävältä noiden kauheiden eläinten takia!
Ei ihmetelty enää, etteivät neekerit olleet viskautuneet veteen ja uineet meidän jälkeemme. Siinä olisi ollut rohkea hyppäys kenelle tahansa heistä — hyppäys aivan kuin suoraan kuoleman kitaan.
Ja kuitenkin, kuolema oli heidän takanaan — nopea sekä varma kuolema ja ehkä kaikkein tuskallisin — kuolema tulessa. Kun minä olin päästänyt nuo kurjat raukat vapaiksi, oli minulla se inhimillinen vaikute, että minä olin suonut heille helpomman vaihtoehdon, hukkumisen. Nyt näin, että olin erehtynyt. Heidän vallassaan ei ollut sellaista vaihtoehtoa. Ei ollut enää valittavana palamisen ja hukkumisen välillä. Nyt oli jouduttava joko tulen tai haikalojen saaliiksi!
VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Tämä oli kauhea vaihtoehto, ja kovaosaiset uhrit näyttivät epäröivän pitkän aikaa valinnassaan. Raskas valinta kahden kauhean kuoleman muodon välillä! Oli vähän väliä kumman valitsi, ja tietoisuus tästä teki heidät välinpitämättömäksi siitä, hyppäisivätkö mereen vai pysyisivät paikallaan. Kuolema oli heillä edessään yhtä hyvin kuin takanaankin —- kääntyivätpä he minne tahansa, tuijotti kuolema heitä kasvoihin pikaisena ja varmana, ja joka puolella he näkivät sen uhkaavan käsivarren — edessään, takanaan, yläpuolellaan ja ympärillään. Äärimmäinen toivottomuus pakoonpääsystä oli lamauttanut heidän tarmonsa — he olivat epätoivon kangistamia.