"Ei!" vastasi Brace närkästyneellä äänellä ja tietysti puhuen totta, mikäli asia koski häntä. "Miten olisimme me saattaneet tehdä sen. Me olimme alhaalla keulassa emmekä nähneet heitä. Kummastelen vain, miten he ovat päässeet irti? He ovat varmaan murtautuneet läpi, kun te rikoitte säleen. Minä en nähnyt yhtäkään heistä, ennenkuin olimme vedessä. Minä olin kokan alla tekemässä tätä pikku lauttaamme. Minä pelkäsin, ettei teidän lautallanne olisi tilaa kaikille — auttakaahan joku ja kiinnittäkää tämä lautta omaanne — se auttaa ainakin paria meistä pysymään veden pinnalla."
Tällä avunpyynnöllä toverini käänsi taitavasti keskustelun toisaalle, niin ettei enää kysytty, kuka vapautti neekerit. Itse asiassa ei ollut enää tilaisuutta puhua asiasta, sillä tällä ratkaisevalla hetkellä oli jokaisen lautallaolijan huomio vakavasti kiintynyt siihen tummaan, punaiseen pilveen, joka muodostui laivan sivulle.
Omituista sanoa, neekerit olivat olleet jonkun aikaa tässä asennossa, — ilmeisesti näyttäen aikovan hypätä veteen ja uida lauttaa kohti — eikä kuitenkaan kukaan heistä ollut vielä hypännyt! He näyttivät miehiltä, jotka olivat päättäneet tehdä jotakin, mutta odottivat merkkiä joltakin johtajalta. Joko sitä tai sitten että joku ryhtyisi johtoon ja näyttäisi esimerkkiä — he aivan muistuttivat sotamiesjoukkoa, joka on kokoontunut yhteen taistelukentällä — kuten sotamiehet aina tekevät sellaisissa tapauksissa — ollen valmiina hyökkäämään eteenpäin ja syöksymään päin kuolemaakin, jos vain joku rohkea sielu lausuu käskevän sanan ja menee eteenpäin heidän edellään. Siten käyttäytyi neekerijoukko uhaten viskautua mereen ja kuitenkin epäröiden tehdä siten.
Me ihmettelimme heidän epäröimistään. Mitä tarkoittivatkaan he pidättäytymisellään? Lautta näytti olevan ainoa mahdollisuus heidän henkensä pelastamiseksi — vaikkakin se tulisi olemaan vain mitätön levähdysaika. Siitä ei väliä, ihmiset, jotka ovat vaarassa palaa tai hukkua, tarttuvat pienempäänkin toivoon kuin minkä se tarjosi. Miksi he siis eivät hypänneet mereen ja uineet sitä kohti, niinkuin kaikki odottivat heidän jo aikoja sitten tekevän? Osasivatko he uida vai eivätkö? Nämä olivat kysymyksiä, jotka kulkivat lautalla suusta suuhun ja niihin vastattiin yhtä nopeasti, vaikka vastaukset olivat vain arvauksia, eivätkä tyydyttäneet kysyjiä. Ne olivat sekä kieltäviä että myöntäviä. Jotkut väittivät, että he eivät osanneet. Jos tämä oli totta, silloin saattoi asiain tilan selittää heti: neekerien epäröimisen lähteä veden varaan saattoi tämän otaksuman nojalla ymmärtää helposti. Mutta oli vain muutamia, joilla oli tämä mielipide. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että se oli oikea oletus — ei ollenkaan luultavaa, ettei koko tuossa joukossa ollut ketään, joka olisi osannut uida,— olisihan edes joku mennyt mereen, jos hänellä olisi ollut toivoa saada turvapaikka lautalta, vaikkakin toivo saattoi olla hyvin vähäinen. Ei, kielteistä otaksumaa ei voinut hyväksyä hetkeksikään. On hyvin tunnettua, että useimmat Afrikan alkuasukkaat eivät vain osaa uida, vaan ovat myös mitä mainioimpia uimareita. Heidän elintapansa tekee taidon välttämättömäksi heidän keskuudessaan. Koska nämä ihmiset elävät suurten jokien rannoilla ja niiden suunnattomien järvien rannikoilla, joita keski-Afrika on täynnä, ja heidän usein tarvitsee mennä syvien sekä vuolaiden virtojen poikki, missä ei ole mitään siltoja, on heidän pakko juuri omien tarpeittensa takia tulla kokeneiksi uimareiksi. Sen lisäksi tekee heidän kuuma ilmastonsa uinnin harjoittamisen miellyttäväksi, ja monet heimot kuluttavat puolet aikaansa vedessä.
Oli kovin epätodennäköistä, etteivät he osanneet uida — kaikki, tai melkein kaikki. Ei, se ei ollut syynä heidän epäröimiseensä.
Ja mikä se oli?
Tähän kysymykseen vastasi muuan merimiehistä, vaikkakin me kaikki huomasimme syyn samalla hetkellä.
"Katsokaa tuonne!" huudahti mies osoittaen veteen, "katsokaa tuonne; se se heidät panee jänistämään — hait!"
VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Vedenpinta, joka levisi lautan ja palavan aluksen välillä kimalteli keltaisessa valossa kuin sulaa kultaa oleva meri. Sen tyynellä pinnalla kuvastui liekehtivä parkki ikäänkuin toinen alus olisi palanut alapuolella. Mutta täydellisen kuvan rikkoi satunnainen värehtiminen, ikäänkuin joitakin eläviä olentoja olisi kulkenut vedessä. Juuri valon voimakkuus, joka häikäisi silmiämme, esti tutkimasta pintaa millään lailla tarkasti. Oli aivan kuin olisi katsonut päin aurinkoa, kun sen kirkas kehrä nousee tai laskee meren ylitse. Vahva valo, joka välkkyi vedessä, sai aikaan loiston ja kimalluksen, mikä teki meidät puolittain sokeiksi, ja vaikka me olimme nähneet satunnaisen pyörteen tai väräjävän liikkeen pinnalta, emme me olleet ajatelleet sen aiheuttajaa tähän asti.