Oli raskasta kuolla siten — sellaisella hirveällä tavalla ja semmoisessa seurassa. Kun olin täysin terve, oli rakkaus elämään minussa voimakas, ja tämän vaikuttimen alaisena minä miltei kaduin, mitä olin tehnyt. Minähän olin saanut aikaan tämän viimeisen kauhean sattuman, ja minun oma henkeni tulisi nyt olemaan tekoni sovituksena. Niin, minä olin toiminut ymmärtämättömästi ja hätäisesti, enkä tahdo kieltää, että minä tuolla hetkellä tulin miltei katuneeksi tekoani.
Silloin ei ollut miettimisen aika. Ratkaiseva hetki oli tullut. Meidän täytyi kaikkien luopua hengestämme. Meri ottaisi meidät pian vastaan laajaan syleilyynsä. Herrojen ja orjien, tyrannien ja heidän uhriensa, kaikkien täytyi tuhoutua yhdessä!
Sellaiset ajatukset kiitivät aivoissani, kun näin mustien uimarien lähestyvän. En tuntenut enää myötätuntoa tai sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin pidin heitä vihollisina — peloittavina hirviöinä, jotka aikoivat hävittää ja nielaista meidät — syöstä meidät kaikki yhteiseen tuhoon ja minut muiden mukana — heidän äskeisen hyväntekijänsä. Minä tosiaankin katselin tuolla hetkellä ajatusteni myllerryksessä näitä onnettomia olentoja ikäänkuin he olisivat olleet asian tahallisia aiheuttajia — ikäänkuin he olisivat olleet mielivaltaisen julmuuden ja koston kiihoittamia eikä epätoivon uhreja, jotka taistelivat oman henkensä säilyttämiseksi.
Aistimeni olivat hämmentyneet, ajatuskykyni oli jättänyt minut, ja samoin kuin ympärilläni olijat minäkin pidin takaa-ajajia vihollisina!
Tämän tunteen vallassa — vaikka se saattoikin olla väärä — en minä ollut oikein halukas tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan, kun näin, että ensimmäiset, jotka tulivat lähelle lauttaa, torjuttiin merimiesten airojen ja sauvoimien avulla. Näin pitkälle oli näet asia jo kehittynyt.
Sitten seurasi julma näytelmä. Minä en ottanut ollenkaan osaa siihen. Vaikka kuinkakin olisin halunnut, että henkeni pelastuisi, en olisi voinut mennä niin äärimmäisyyksiin sen säilyttämiseksi. Minä olin vain katselijana.
Minä näin, että etumaisia uijia lyötiin päähän tai työnnettiin pois-päin voimakkailla airojen tai sauvoimien iskuilla. Minä näin jonkun katoavan pinnan alle, ikäänkuin he olisivat menneet pohjaan iskun vaikutuksesta, kun taas toiset uivat vahingoittumattomina pois ja kaartelivat sitten ympärillä ikäänkuin päästäkseen meidän edellemme.
Vaikka valkoisten miesten rajut ja vihaiset huudot sekä vielä rajummat liikkeet säikähdyttivät etumaisia uijia, eivät nämä mielenosoitukset ajaneet heitä takaisin. He väin pysyttelivät poissa airojen ja sauvoimien ulottuvilta mutta seurasivat yhä. Itse asiassa he eivät enää seuranneet sillä lautta ei liikkunut enää; soutajilla oli kyllin työtä kuljettamatta sitä eteenpäin, ja nyt se oli pysähtynyt!
KUUDESKYMMENESYHDES LUKU
Kävi pian selville, että etumaisilla uijilla, jotka olivat hetkeksi työnnetyt takaisin, ei ollut aikomustakaan kääntyä poispäin. Miksi he sen tekisivät? Takanaan heillä ei ollut mitään toivoa — ei lankkuakaan, johon olisi voinut tarttua — vain tulessa oleva laiva, joka leimusi taivasta kohti ja oli nyt miltei liekkien kätkössä. Sekin olisi palanut veden pintaan asti, ennenkuin he voisivat saavuttaa sen. Miksi ajattelisivat he takaisin uimista? Ei, lautta oli ainoa kohta tuon laajan meren koko pinnalla, mistä ihmisjalka nyt löytäisi levähdyspaikan. Vaikka se olisi vain oljenkorsi niin monille, olivat he päättäneet tarttua tähän korteen, niin kauan kun henki oli jäljellä.