Heillä ei ollut ollenkaan aikomusta jättää meitä, vaan uivat nyt ajelehtivien pyöröpuiden ympäri, ilmeisesti odottaen kunnes heidän pääjoukkonsa tulisi, niin että kaikki voisivat syöksyä yhdessä eteenpäin sekä saada lautan haltuunsa.
Tämä oli ilmeisesti heidän aikeensa, ja tietäen sen olivat valkeat miehet nopeasti joutumassa epätoivoon.
Eivät kaikki. Oli muutamia näistä raaoista miehistä, jotka yhä säilyttivät mielenmalttinsa, ja tällä vaarallisella hetkellä, kun kaikki toivo näytti hävinneen, nämä miehet keksivät äkkiä suunnitelman lautan ja sillä olijain henkien pelastamiseksi siitä ilmeisesti väistymättömästä perikadosta, joka uhkasi heitä.
Minä itse olin puolittaisen huumauksen tilassa. Minä olin katsellut vedessä olevien kurjien raukkojen liikkeitä, kunnes päätäni rupesi huimaamaan ja minä tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Kasvoni olivat käännetyt palavaa laivaa kohti, enkä minä ollut pitkään aikaan katsonut muualle. Minä kuulin merimiesten päästävän äänekkäitä huikkauksia ja huutavan rohkaisevia sanoja, mutta minä otaksuin, että he rohkaisivat toinen toistaan torjumaan uimarien hyökkäystä, nämä kun olivat nyt lautan kaikilla puolilla, muodostaen jonkinlaisen epäsäännöllisen kehän sen ympärille, useita jalkoja leveän. Minä odotin, että me pian uppoisimme mereen! Olin pökerryksissäni ja luulin, että uneksuin.
Yhtäkkiä heräsin huumauksestani kuullessani äänekkään riemuhuudon. Se tuli takanani olevien merimiesten suusta. En voinut sanoa sen tarkoitusta, kunnes käännyin ympäri ja silloin näin hämmästyksekseni että lautan poikki oli levitetty purjekappale, jota useat miehet pitivät pystysuorassa asennossa. Heitä oli yksi joka kulmassa ja yksi keskellä ja he pitivät, kädet ylöspäin ojennettuina, purjetta niin korkealla kuin saattoivat ulottua.
Mitä varten tekivät he siten? Minun ei tarvinnut tehdä tätä kysymystä. Minä huomasin, että tuuli puhalsi purjetta vastaan. Tunsin viiman poskellani.
Katsoin takaisin veteen. Näin, että lautta kulki siinä nopeasti. Pitkin hirsien reunaa kuului kohinaa — siinä, missä pyöröpuut halkoivat merta, näkyi vaahtoa. Minä tähystin uijia. Minä näin heidän pyöreät päänsä ja vihaiset kasvonsa, mutta en enää lautan ympärillä — he olivat jo sen vanavedessä ja jäivät joka hetki yhä kauemmaksi. Armollinen taivas! Ainakin siitä kauheasta kohtalosta me olimme pelastuneet.
Katselin yhä taakseni. Näin edelleen tummat päät veden pinnalla. En voinut enää erottaa heidän kasvojaan. Luulin, että he olivat kääntäneet ne poispäin. Luulin, että he uivat takaisin palavaa parkkia kohti.
He olivat ehkä kääntyneet takaisin, mutta mitä toivoen? Heillä ei saattanut olla mitään toivoa; epätoivo tosin saattoi ajaa heitä tuohon suuntaan yhtä hyvin kuin jonnekin muuallekin.
Parkki oli surullinen majakka ohjaamaan heitä, eikä se hyödyttänyt heitä kauan. He eivät varmaankaan olleet tulleet lähelle sitä — ei puoliväliinkään — ennenkuin sattui se tapaus, jota Brace ja minä niin pelkäsimme. Ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut.