Hämmästyksekseni huomasin nyt, että Brace ja minä olimme yksinämme, ja kaukana varjoisessa pimeydessä saatoin minä tuskin erottaa valkean purjeen lautalta, joka yhä kiiti poispäin tuulessa!
Siinä ei ollut mitään salaperäistä. Brace oli leikannut poikki köydet, jotka yhdistivät meidän lankkumme lauttaan, ja antanut lankkujen hiljaa jäädä jälkeen. Sitä varten hän oli puuhaillut veitsi kädessä!
Tietysti tuuli, joka painoi purjetta vasten, oli vienyt suuren lautan kauas saavuttamattomiin, ja se oli nyt useita satoja yardeja tuulen alla meistä. Pimeys oli estänyt ketään miehistä huomaamasta, mitä oli tapahtumassa, mutta he olivat vihdoin keksineet meidän pakomme, niinkuin heidän hurjat luikkauksensa ja vihaiset huutelunsa todistivat. Me saatoimme kuulla heidän kutsuvan meitä nimeltä, samalla kun he päästivät uhkauksia ja pettymyksen tuottaman raivon huudahduksia.
"Älä pelkää heitä enää", huomautti toverini kylmästi, "eivät he saavuta meitä tuolla hitaalla aluksella — me voimme soutaa nopeammin kuin he uida. Mutta on kuitenkin paras päästä varmuuteen — mitä kauempana me olemme heistä, sitä parempi — käy kiinni, poika, tässä on sinulle airo — vedä kaikin voimisi!"
Minä tartuin airoon niinkuin toverini neuvoi, ja aloin soutaa. Minä näin, että Bracella oli toinen airo — hän oli näet saanut otetuksi sen lautalta — ja kahden airon avulla pieni aluksemme kulki nopeasti vedessä. Me tietysti soudimme suoraan päin tuulta, sillä näin tekemällä oli meillä vastakkainen suunta verraten siihen, mihin muut miehet kulkeutuivat.
Pitkän aikaa me yhä kuulimme heidän villit, käheät huutonsa takanamme. Mutta äänet kävivät heikommiksi ja heikommiksi, kun lautta ajautui tuulessa, ja vihdoin me emme kuulleet niitä enää.
Me soudimme kunnes aamu valkeni, ja silloin me lepäsimme työstämme sekä tähystimme merenpintaa.
Näkyvissä ei ollut yhtään purjetta — ei minkäänlaista esinettä. Lautta oli kadonnut veden kuperan kohouman taakse — me olimme yksinämme valtamerellä!
* * * * *
Lukija! Voisin kuvailla muitakin vaaran näytelmiä, joiden kautta rohkea toverini ja minä kuljimme ennen sitä riemuisaa hetkeä, jolloin silmämme kiintyivät laivan valkeihin purjeisiin — vahvan, mainion laivan, joka nosti meidät valtameren povelta ja kuljetti meidät taas maalle — niin, vieläpä syntymämaallemme. En väsytä Sinua yksityiskohdilla. Riittäköön, kun sanon, että pelastuimme — miten olisin muuten elossa kertoakseni tarinaani? Niin minä elän yhä ja samoin toverinikin — me kumpikin kuljemme vielä merillä, mutta ei enää mielivaltaisen tyrannin johdossa, sellaisen kuin oli "Pandoran" kapteeni. Ei, me olemme kumpikin kapteeneja itse — minä eräällä Itä-Intian kulkijalla, ja Ben on mainion, Afrikassa kulkevan parkin päällikkönä — sekä myös osittain omistajana — parkin, joka oli aivan "Pandoran" veroinen.