Mutta vaikka olikin pimeä, huomasin minä, että Bracella oli minusta poispäin kääntyessään veitsi käteen puristettuna, terä yhä auki ja valmiina käytettäväksi! Mitä hän aikoi sillä?
Yht'äkkiä tuli mieleeni, että hän epäili jotakin — että hän pelkäsi, etteivät roistot haluaisi odottaa aamuun, niinkuin oli sovittu, vaan yrittäisivät saada aikeensa täytäntöön yöllä. Tämän epäluulon takia oli hän asettunut heidän ja minun väliini päättäen vartioida minua. Paikka, jonka hän oli valinnut, tuki tätä otaksumaa, ja hänen asentonsa vahvisti sitä.
Kuten olen ennen kertonut, olimme Brace ja minä yhäti niillä uivilla lankuilla, jotka olimme sitoneet yhteen, ja nämä oli kiinnitetty lauttaan siihen osaan, jota voisi sanoa sen peräkeulaksi — toisin sanoen, kun lautta liikkui vedessä purjeen avulla, oli meidän paikkamme takana vanavedessä.
Nyt kun toverini oli kääntynyt, makasi hän pää lauttaa kohti, ja kuten luulin, puoleksi kyyristyneessä asennossa, vaikka pikimustan pimeyden takia en ollut varma tästä. Joka tapauksessa oli hän sellaisessa asennossa, että jos joku olisi koettanut lähestyä minua, olisi hänen ensin pitänyt mennä Bracen ruumiin yli, ja sentakia luulin — nähdessäni veitsen hänen kädessään — että hänen tarkoituksensa oli suojella minua.
Olen sanonut, että nyt oli tullut erittäin pimeä, mutta tämän lisäksi huomasin, että tuuli oli noussut — juuri melkein samalla hetkellä kuin muinakin öinä. Tänä yönä se oli kuitenkin paljon vireämpi kuin ennen — niin vireä, että lautta kulki reippaasti eteenpäin saaden vedessä aikaan kohisevan äänen ja jättäen jälkeensä vaahtoisen uran.
Jonkinlaiseen tylsyyteen tuudittautuneena makasin minä kuunnellen tätä ääntä, ja unelmistani herätti minut vasta se, että huomasin veden äänen yht'äkkiä tulevan vähemmän äänekkääksi ja selväksi — ikäänkuin lautta olisi kulkenut hiljaisemmin meressä — sitten en kuullut sitä ollenkaan!
Varmaankin, ajattelin, on purje tullut alas, eikä lautta ole enää liikkeessä.
Makasin hetken kuunnellen tarkkaavasti; hämmästyksekseni saatoin yhä erottaa kohisevan veden äänen, mutta nyt se tuntui tulevan jonkun matkan päästä ja loittoni joka hetki! Olin vähällä hypähtää ylös ja etsiä selitystä tähän omituiseen ilmiöön, kun villi huuto tuli kiirien yli veden kovien äänien synnyttämän epäselvän melun seuraamana.
"Me olemme pelastetut!" ajattelin minä. "Jokin laiva on likellä!" Minä tosiaan huusin nämä sanat hypähtäen pystyyn makaavasta asennostani.
"Niin", vastasi ääni, jonka tiesin olevan Bracen, "me olemme kuitenkin pelastuneet heiltä — tuolla he menevät, nuo pelkurit lurjukset! He eivät saa meitä kiinni niin kauan kun tämä tuuli kestää —- sitä he eivät tee."