Kun aurinko oli laskenut, nousivat nämä pilvet korkeammalle ja korkeammalle, kunnes niiden musta käärinliina peitti koko taivaankannen verhoten kuun täydellisesti, ei vain kätkien sitä silmistämme, vaan estäen sen säteitä luomasta valoaan merelle.
Sensijaan että vedenpinta olisi kimallellut ympärillämme, niinkuin se oli tehnyt edellisinä öinä, oli se nyt harmaan ja synkän näköinen, sillä se heijasti yläpuolellaan riippuvien pilvien väriä. Kumpikin oli minun oman surullisen mielialani sopivia vertauskuvia.
Minä huomautin melkein koneellisesti toverilleni tästä muutoksesta yläilmoissa ja puhuin yön pimeydestä.
"Sitä parempi, poika", oli hänen lyhyt vastauksensa, ja hän vaipui taas äänettömyyteen ikäänkuin hän ei olisi pitänyt siitä, että häntä koetettiin saada keskustelemaan.
Minä mietiskelin hetken hänen vastaustaan. Miten se oli parempi? — Mitä merkitsi pimeys? Mitä hyötyä voitiin siitä saada? Pimeä yö ei voinut tuoda laivoja merelle, eikä se myöskään voinut pelastaa minua kohtalosta, joka oli minulle määrätty. Aurinko nousisi yhtä kaikki, ja sen noustessa minun täytyisi kuolla! Pimeys ei voinut hyödyttää minua! Mitä saattoikaan hän tarkoittaa?
Minä mietiskelin pitkän aikaa hänen vastaustaan, mutta en voinut saada selville sen merkitystä. Oliko hän tarkoittanut sen rohkaisulausunnoksi — joksikin, jonka tuli herättää toivoa minussa — joksikin, joka ilahduttaisi minua — sillä oli näet epämääräisesti se vaikutus — vai oliko vastaus annettu koneellisesti ja ajattelematta?
Edellistä mahdollisuutta en uskaltanut toivoa. Siitä hetkestä, jolloin minulle oli suotu armonaikaa, ei hän ollut puhunut eikä lausunut yhtäkään toivon sanaa, sillä olin varma, ettei hänellä ollut semmoista lausuttavana. Mitä hän sitten tarkoitti sanoilla, jotka hän juuri oli sanonut: "Sitä parempi, poika"?
Minä olisin lopulta kysynyt häneltä, mutta juuri kun olin päättänyt tehdä niin, huomasin minä, että hän käänsi itsensä ympäri, ja ennenkuin voin puhua hänelle, oli hän siirtänyt päänsä pois, niin ettei hän olisi enää kuullut minun kuiskaustani. Haluten, etteivät muut kuulisi kysymystä, jonka aioin tehdä hänelle, minä pysyin hiljaa ja odotin parempaa tilaisuutta.
KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Nyt oli tullut erittäin pimeä — niin pimeä, että minä tuskin saatoin erottaa toverini haahmon, vaikka hän oli aivan vieressäni — suuri lautta itse sekä siinä pitkällään olevat miehet olivat erotettavissa vain muodottomana mustana joukkona. Minä saatoin huomata levitetyn purjeen paremmin kuin muun, koska se oli vaaleanvärinen ja rajoittui selvästi taivaan synkkää harmautta vastaan.