Oli miten tahansa, lykkäykseen myönnyttiin, ja ne, jotka olivat uhanneet henkeäni, vetäytyivät takaisin — vaikkakin yhä muristen tyytymättömyyttään — sekä peräytyivät jälleen paikoilleen.
KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Voin vain huonosti kuvailla niitä tunteita, jotka myllersivät rinnassani. Vaikka olin vapautunut heti paikalla uhkaavan kuoleman kauhusta, ei viivytyksessä ollut mitään, joka olisi antanut minulle ilon tunteita. Se olisi vain kohtaloni lyhyt lykkäys, sillä huomenissa minun täytyi varmasti kuolla. Vähäpätöiset mahdollisuudet, että me näkisimme purjeen, olivat tuskin miettimisen arvoisia, enkä minä saanut mitään lohdutusta sellaisen sattuman ajattelemisesta.
Siksi pidin kohtaloani varmana. Suojelijani ei voinut pelastaa minua. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa hankkimalla lykkäyksen, joka oli antava minulle tämän vähäpätöisen mahdollisuuden pelastaa henkeni. Jos mahdollisuus jäisi toteutumatta, olisi hänen epäilemättä pidettävä sanansa ja luovutettava minut.
Minulla oli samat tunteet kuin tuomitulla rikollisella, jonka mestaushetki on määrätty ja joka tietää sen — ehkä vain sillä erotuksella, että minä saatoin odottaa tapausta omatunto puhtaana. Tunteeni eivät olleet samoja kuin rikollisen, vaan ikäänkuin uhrin — marttyyrin rosvojen joukossa.
Tietystikään en ajatellut nukkumista — kaikki uni oli kaikonnut silmäluomistani. Miten saatoin nukkua, kun sellainen tulevaisuus oli edessäni? Surullisena ajattelin minä tuolla ratkaisuhetkellä kotia, vanhempia ja sukulaisia. Katkerasti minä kaduin sitä että milloinkaan olin karannut merille.
Voi! Niinkuin monen muunkin, joka on menetellyt tottelemattomasti ja uhkarohkeasti, oli minunkin kokemukseni liian kalliisti ostettu — minun katumukseni tuli liian myöhään.
Huomenna auringon noustessa minun täytyi kuolla ja voi, sellaisen kauhean kohtalon uhrina! Osakseni tullutta kuolemaa ei tiedettäisi milloinkaan, sillä vaikka minut tehtiin uhriksi, ei ollut luultavaa, että mestaajani eläisivät kauan jälkeeni. Mahdollisuudet, että joku heistä milloinkaan pääsisi maihin, olivat tosiaan pienet, ja vaikka he pääsisivätkin, ei ollut luultavaa, että he levittäisivät salaisuutta. Minusta ei kuultaisi milloinkaan enää; ei ystävät eivätkä sukulaiset saisi ikinä tietää surullista osaani ja parempi olisikin, etteivät he saisi. Oi, se oli kauhea kohtalo!
Kärsiessäni sellaisista ajatuksista makasin minä ojentuneena lankulle; suojelijani oli yhä vieressäni — niin lähellä, että meidän hartiamme koskettivat toisiaan ja päämme olivat aivan yhdessä — minä olisin voinut kuulla kaiken, mitä hän olisi sanonut vaikka kuiskaamallakin, mutta pitkään aikaan hän ei lausunut sanaakaan minulle. Häntä näyttivät omat ajatuksensa askarruttavan — aivan kuin olisi hän ollut vajonnut johonkin syvään mietiskelyyn — eikä hän halunnut, että häntä puhuteltaisiin. Huomatessani tämän pysyin minäkin vaiti.
Yö laskeutui ja näytti tulevan pimeäksi. Useimmat edellisistä öistä olivat olleet hyvin valoisat, kun oli ollut kuuvalo ja tuskin pilveäkään taivaalla moniin viikkoihin. Mutta tänä päivänä ja erikoisesti sen loppupuolella oli mustia pilviä näyttäytynyt taivaanrannan yläpuolella, ja vaikka meri oli vielä tyyni, näytti siltä, kuin jokin muutos olisi käsillä.