Mutta ei kenelläkään ollut enemmän syytä valittaa tätä lapsen osoittamaa tottelemattomuutta kuin minulla itselläni. Minä kaduin pian tekoani, ja myöhemmässä elämässäni aiheutti se minulle tuskaa, kun ajattelin sitä tuskaa, jota olin tuottanut sukulaisilleni ja ystävilleni. Aikaisimmista ikävuosistani asti oli minulla ollut halu merille — ehkei niin paljon tullakseni merimieheksi kuin päästäkseni matkustamaan suurella valtamerellä ja näkemään sen ihmeitä. Tämä halu näytti kuuluvan luonteeseeni, sillä vanhempani eivät millään lailla edistäneet sellaista taipumusta. Päinvastoin tekivät he kaiken voitavansa herättääkseen minussa vastenmielisyyttä merielämää kohtaan, koska isäni oli suunnitellut minulle aivan erilaisen uran. Mutta isäni neuvot ja äitini pyynnöt osoittautuivat kaikki tehottomiksi. Itse teossa — tunnen häpeätä myöntäessäni sen —- niillä oli aivan vastakkainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu; sen sijaan, että ne olisivat vähentäneet taipumustani lähteä ulkomaille, ne vain tekivät minut innokkaammaksi toteuttamaan tarkoitukseni! Itsepäisten luonteiden laita on usein siten, ja pelkään, että minun luonteeni oli poikavuosina liiaksikin itsepäinen. Ihmissuvun yleinen virhe on haluta eniten sitä, mikä on kiellettyä, enkä minä ehkä suurestikaan poikennut toisista tehdessäni niin.
Varmaa on, että se, johon vanhempani toivoivat minun vähimmin tuntevan mielenkiintoa — suureen suolaiseen mereen — oli juuri se päämäärä, jossa mieleni alinomaa askarteli — kaikkien halujeni ja pyrkimysteni päämäärä.
En voi sanoa, mikä ensinnä täytti minut kaipauksella mereen, sillä minulla oli sellainen mieltymys miltei lapsuusvuosista asti. Minä olin syntynyt meren rannalla, ja tämä seikka saattoi selittää sen, sillä aikaisemman elämäni aikana, kun olin vielä lapsi, oli minulla tapana istua ikkunan ääressä katselemassa ihailevin silmin veneitä valkeine purjeineen ja kauniita laivoja korkeine, terävästi päättyvine mastoineen, mitkä yhtämittaa tulivat ja menivät. Mitä voinkaan muuta kuin ihailla näitä suuria ja komeita laitoksia, jotka olivat niin vahvoja ja siroja? Miten saattoikaan olla toisin, kuin että minut täyttäisi halu päästä niihin ja kulkea kauas yli tuon kirkkaan sinisen veden?
Kun tulin vanhemmaksi, oli käsiini sattunut joutumaan muutamia kirjoja, ja nämä viittasivat merelle — ne kertoivat ihastuttavista maista, jotka olivat sen rannalla — kummallisista ihmis- ja eläinroduista — omituisista kasveista ja puista — palmuista ja leveälehtisistä viikunapuista — Intian viikunapuusta ja apinanleipäpuusta — monista kauneista ja ihmeellisistä asioista. Nämä kirjat vahvistivat jo ennenkin tuntemaani taipumusta mennä kauas valtameren yli.
Muuan toinen seikka oli apuna saattamaan halun huippuunsa. Minulla oli setä joka oli vanha kippari — toisin sanoen kauppalaivan kapteeni, — ja tämän vanhan herran ilona oli koota veljensä lapset ympärilleen — meitä oli hyvä joukko — ja kertoa meille mereltä tarinoita joita kaikki olivat aina innokkaita kuulemaan. Hän jutteli niitä hyvän joukon talvella takan ääressä, sillä hän osasi kertoa tuhat yksi tarinaa kuten "Tuhannenyhden yön" satujen kertoja — tarinoita hurjista seikkailuista mailla ja merillä — myrskyistä, rajuilmoista ja haaksirikoista — pitkistä matkoista avonaisissa veneissä — otteluista merirosvojen ja intiaanien kanssa — taisteluista haikalojen ja hylkeiden sekä taloa suurempien valaiden kanssa — pelottavista tappeluista villien petojen kanssa — sellaisten kuin karhujen, susien, leijonien ja tiikerien! Kaikki nämä seikkailut oli vanha enomme kokenut tai sanoi kokeneensa, mikä oli hänen ihailevalle kuulijakunnalleen jokseenkin sama asia.
Ei ollut ihme että väsyin kotioloihin kuunneltuani sellaisia jännittäviä kertomuksia, ei ollut ihme, että luonnollinen taipumukseni kasvoi intohimoksi, jota en voinut vastustaa kauempaa. Ei ollut ihme, että karkasin merille.
Sen minä tein kuudentoista vuotiaana — oli ihme, etten mennyt aikaisemmin, mutta se ei ollut minun vikani, sillä siitä asti kuin kykenin puhumaan, pyysin yhtämittaa vanhemmiltani lupaa saada mennä. Tiesin että he olisivat helposti saaneet minulle paikan, jos olisivat olleet asiaan taipuvaisia. He olisivat voineet panna minut laivapojaksi johonkin suureen kauppalaivaan, joka meni Intiaan, tai he olisivat saaneet minut merikadetiksi kuninkaalliseen sotalaivastoon, sillä heillä oli paljon vaikutusvaltaa. Mutta ei isä eikä äiti kallistanut korvaansa minun pyynnöilleni.
Vihdoin päätin karata, vakuutettuna siitä, etteivät he milloinkaan myöntyisi. Neljäntoista vuotiaasta olin minä kerta toisensa jälkeen tarjoutunut laivoihin, jotka kulkivat läheiseen merisatamaan, mutta minä olin vielä liian pieni, eikä kukaan niistä tahtonut ottaa minua. Jotkut kapteenit kieltäytyivät syystä, että tiesivät minun olevan ilman vanhempain suostumusta, ja nämä olivat juuri niitä, joiden mukana minä mieluimmin olisin mennyt, koska se, että he olivat niin tunnollisia miehiä, olisi ollut minulle takeena hyvästä kohtelusta. Mutta kun nämä kieltäytyivät ottamasta minua, ei minulla ollut muuta neuvoa kuin koettaa onneani muualla, ja lopuksi onnistui minun päättää kaupat muutaman kipparin kanssa, jolla ei ollut mitään epäilyksiä asian suhteen, ja siten minut merkittiin kirjoihin laivapojaksi. Hän tiesi, että olin aikeissa karata, vieläpä avustikin minua aikeissani antamalla minun tietää tarkalleen päivän ja tunnin, jolloin hän aikoi lähteä satamasta.
Minä olin määrätyllä hetkellä laivassa, ja ennenkuin minua saatettiin ruveta etsimään ja vieläpä ennenkuin minua saatettiin kaivata, oli laiva nostanut ankkurinsa, levittänyt purjeensa ja vienyt minut mahdollisen takaa-ajon saavuttamattomiin.