Kun merimies lakkasi puhumasta, veti hän puseron päältään ja kohotti paitaansa yli hartioiden. Minä näin hänen selässään pitkin ja poikin joka suuntaan kokonaisen verkon pitkiä arpia — vanhojen ruoskaniskujen arpia, joita "kissat" olivat tehneet hänen ruumiiseensa.
"Nyt, poikani, ymmärrät, miksi minun on pakko olla tällaisessa laivassa. Minä tietysti karkasin sotalaivastosta ja yritin sittemmin onneani kauppalaivoissa. Mutta meninpä minne tahansa, oli minulla Kaininmerkki mukanani, ja asia tuli aina tavalla tai toisella ilmi, niin etten voinut kestää sitä. Täällä en minä ole mustana lampaana laumassa. Tuolla alhaalla olevien miesten joukossa on monen selkä yhtä viiruinen kuin minunkin."
Benin lopetettua pysyin jonkun aikaa vaiti, koska hänen kärsimiensä vääryyksien lyhyt tarina oli koskenut minuun.
Hetken perästä uskalsin taas tuoda esiin asian, joka oli lähinnä sydäntäni.
"Mutta, Ben", sanoin minä, "tämä on kauheata elämää; varmaan et aio jatkaa sitä?"
Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka sain.
"Minä en saattaisi kestää sitä", jatkoin minä. "Olen päättänyt paeta, milloin tilaisuus tarjoutuu. Varmaankin sinä autat minua?"
"Sekä sinua että itseäni, poikaseni."
"Oi, olen niin iloinen."
"Niin", jatkoi hän, "minäkin olen tähän väsynyt. Olen ajatellut, miten pääsisin siitä. Olen päättänyt, että tämä on viimeinen matkani — ainakin tässä ammatissa. Olen ajatellut, poikaseni, pujahtaa tieheni heidän käsistään sekä ottaa sinut mukaani."