"Oi, kuinka iloiseksi silloin tulen. Milloin me menemme?"
"Siinäpä pulma onkin, poikaseni. Tiedäthän, ettei koko Afrikassa ole paikkaa, jossa voisimme lähteä tiehemme, tai jos tekisimme sen, saisimme vain vaeltaa noiden mustien villien joukossa ja joutuisimme hyvinkin luultavasti heidän murhattavakseen. Ei, me emme selviydy 'Pandorasta' tällä puolen Atlanttia. Meidän täytyy pysytellä laivassa sekä suorittaa matka. Toisella puolella me toteutamme suunnitelmamme; sen vakuutan sinulle."
"Tässä on pitkä aika kärsiä."
"Sinä et joudu kärsimään — minä huolehdin siitä. Mutta pysy rauhallisena, äläkä näytä, ettet ole aivan tyytyväinen — ei sanaakaan kellekään siitä, mitä on sanottu tänä iltana — ei sanaakaan, poikaseni!"
Lupasin ottaa uskollisesti vaarin annetuista määräyksistä, ja kun Brace nyt kutsuttiin vahtivuorolleen kannelle, menin minä hänen mukanaan alas, tuntien sydämeni kevyemmäksi kuin koskaan, sitten kun olin astunut "Pandoraan".
YHDESTOISTA LUKU
Minun ei tarvitse kertoa yksityiskohtaisesti tapauksia, jotka sattuivat kulkiessamme loppumatkan Afrikan rannikolle. Merimatkassa ei ole paljon vaihtelua — merisikaparvi — valas tai pari — joku lentokala — hait ja delfinit — siinä melkein kaikki elävät olennot, jotka milloinkaan nähdään, pisimmilläkin matkoilla. Enin osa matkaamme kulki suoraan etelään, aivan poikki pohjoisen kääntöpiirin, ja ilma oli tietysti kuuma melkein koko ajan — niin kuuma, että piki tihkui lankkujen saumoista ja kenkiemme anturoista lähti nariseva ääni joka askeleella, jonka otimme kannella.
Me näimme useita purjeita — useimmat niistä olivat Intian kulkijoita — muutamat menossa Englannista ulkomaille, ja toiset kotimatkallaan idästä. Me näimme muutamia pienempiä aluksia, prikejä sekä pari parkkia. Kun niissä oli Englannin värit, päätimme, että ne olivat kauppalaivoja, jotka olivat Kap-maahan tai Algoa Bayhin menossa. Ei mikään laivoista — ei pienistä aluksista eikä Itä-Intian laivoista — näyttänyt haluavan päästä "Pandoran" tuttavuuteen, vaan kaikki pysyttelivät siitä kaukana, kohdatessaan tai sivuuttaessaan sen. Orjalaiva tietysti halusi välttää niitä yhtä mielellään, ja siksi ei "puhuteltu" yhtäkään noista laivoista.
Oli kuitenkin yksi laiva, joka ei näyttänyt välttävän meitä. Päinvastoin muutti vieras laiva sillä hetkellä, jolloin "Pandora" tuli sen näkyviin, suuntansa, mitä se oli pitänyt, sekä kiiruhti täysin purjein meitä kohti. Koska me nyt olimme Guinean lahdessa suunnilleen sadan mailin päässä Kultarannalta, oli luultavaa, että alus, joka niin rohkeasti oli suunnannut kulkunsa meitä kohti, oli risteilijä, siis juuri sellainen laiva, jonka kanssa "Pandoran" väki ei halunnut tulla tekemisiin. Itse asiassa kävikin tämä seikka pian aivan varmaksi, sillä vieraan laivan menettely ja sen erikoinen taklaus — se oli kutteri — yhdessä sen seikan kanssa, että niin pieni alus purjehti rohkeasti niin suurta parkkia vastaan kuin "Pandora", oli todistamassa, että se oli joko orjalaivoja etsimässä oleva sotalaiva tai merirosvoalus — kummassakin tapauksessa laiva, joka oli paljon paremmin varustettu miehillä ja aseilla kuin "Pandora".
Oli tuskin luultavaa, että kutteri oli merirosvolaiva, vaikka se olisi ollut hyvinkin luultavaa, jos olisi oltu muussa osassa valtamerta, sillä tähän aikaan eivät merirosvot olleet ollenkaan yhtä harvassa kuin ne ovat nykyään. Mutta täällä ei ollut merirosvojen mielipaikka. Kauppalaivat, jotka kulkivat tätä rannikon osaa pitkin, olivat tavallisesti pieniä aluksia, joissa oli vähäpätöinen lasti, ja kun ne menivät ulkomaille, veivät ne mukanaan vain sellaisia tilaa vieviä tavaroita kuten suolaa, rautaa ja rommia sekä lisäksi leikkikaluja ja rihkamaa. Vaikka nämä tavarat olivat tarpeeksi puoleensa vetäviä Dahomeyn ja Ashanteen mustille villeille, eivät ne olleet sellaista kauppatavaraa, jota merirosvot olisivat huolineet ottaa. Joskus olivat laivat rikkaammassa lastissa kotia tullessaan, tuoden kultahiekkaa sekä norsunluuta, ja näitä tavaroita merirosvot voivat saada kaupaksi. Näitä rosvolaivoja oli edelleen joitakuita Afrikan rannikolla, sillä ne saattoivat löytää sieltä monta varmaa vartiopaikkaa, mutta ne eivät olleet siellä milloinkaan niin lukuisat kuin Länsi-Intiassa ja muualla. Jos kutteri olisi kohdattu aikaisemmalla ajanjaksolla — toisin sanoen silloin kuin olimme kauempana Atlantilla ja Kapinkulkijoiden sekä Indianlaivojen reitillä — silloin "Pandoran" miehet olisivat pitäneet sitä merirosvona ja hyvin luultavasti nähneet paljon vähemmän vaivaa päästäkseen siitä irti, sillä nämä herrat pelkäsivät paljon vähemmän merirosvolaivaa kuin kunniallista sotalaivaa. He tiesivät, että merirosvot pitivät heidänlaisiaan kauppalaivoja sukulaishenkinä — miltei yhtä maata olevina — ja että heillä sentakia oli vain vähän pelättävänä lainsuojattomilta veljiltään. Lisäksi tiesivät he, ettei heillä ollut mitään menetettävänä lukuunottamatta muutamia astioita paloviinaa ja rommia; rauta, suola ja leikkikalut, joita lisäksi oli "Pandoran" lastina, olivat tavaroita, joihin merirosvot eivät puuttuneet. Paloviina ja rommi oli kaikki, minkä he ryöstäisivät heiltä, ja niitä aineita oli vain joku puolentusinaa tynnyriä — olin näet saanut selville, että useimmat ruumassa olevat suuret astiat olivat vesitynnyreitä täynnä vettä, tietystikin tarkoitettuna elävän lastin tarpeeksi matkalla Atlantin yli.