"Krokotiili, krokotiili!" huusivat miehet parkissa.
Sekä kapteeni että perämies pidättyivät ampumasta ja laskivat muskettinsa. He näkivät, että kaikki tapahtuisi yhtä hyvin ilman heitä. Olen varma, että huomasin tuolla hetkellä julman tyydytyksen hymyn kummankin kasvoilla!
"Hollantilais-parka!" kuului ääni huutavan. "Hän ei milloinkaan ehdi rannalle! Hän on mennyttä miestä — se nielee hänet kokonaisena, luineen, lihoineen ja kaikkineen. Katsokaa!"
Kävi miltei kirjaimelleen, niinkuin mies oli sanonut. Kun hän päästi loppuhuudahduksen, syöksähti tumma hirviö — nyt muutaman jalan päässä uhristaan — nopeasti eteenpäin, sen pitkä ryhmyinen selkä kohosi korkealle pinnan yläpuolelle, ja temmaten uijan vahvojen luisten leukojensa väliin se alkoi vetää häntä alaspäin. Villi tuskanhuuto kaikui onnettoman miehen huulilta ja kajahteli kauas ympäröiviin metsiin. Mutta ennenkuin kaiku oli vaiennut, oli hirviö vaipunut uhreineen pinnan alle, ja muutamat veritahraiset kuplat olivat yksin osoittamassa paikkaa, missä kauhea tapaus oli sattunut.
"Se oli hänelle oikein!" huusi kapteeni hirveästi kiroten, "se oli hänelle oikein, sille kelvottomalle tyhjäntoimittajalle — hänestä ei ole suurta vahinkoa, me kyllä tulemme toimeen ilman häntä, voinpa sanoa."
"Niin, niin!" yhtyi perämies häneen koristaen hänkin puhettaan kirouksella ja lisäsi sitten:
"Läksyksi kaikille karkureille! Jos se lurjus olisi pysynyt siinä, missä oli, olisi hän päässyt tästä, mutta jos tuo hullu pitää paremmin olostaan krokotiilin mahassa kuin hyvän laivan keulakannella, on hän saanut halunsa mukaan. Kaikki mitä voin sanoa, on, että hän on valinnut omituisen aluksen purjehtiakseen!"
Kapteeni vastasi tähän sukkelaan päähänpistoon äänekkäästi nauraen, ja nauruun yhtyivät monet tunteettomista miehistä. Sitten sekä kapteeni että perämies panivat muskettinsa takaisin telineelle, vetäytyivät taas riippumattoihinsa ja vaipuivat uneen. Merimiehet ryhmittyivät ankkuripelin ympärille ja jäivät hetkeksi keskustelemaan niistä kauheista tapauksista, jotka olivat sattuneet. Mutta keskustelun sävy osoitti, että tapaus liikutti heitä vain vähän. Muutamat nauroivatkin puhuessaan, ja kuului pilapuheita siitä, oliko hollantilainen tehnyt testamenttiaan, ja kuka oli perivä hänen omaisuutensa. Kun miesraukalla todellisuudessa ei ollut mitään omaisuutta — hänen kaikki tavaransa olivat muutamat repaleiset vaateryysyt, tinalautanen ja vanha veitsi, haarukka sekä lusikka — oli pila sitäkin pistävämpi, ja miehet nauroivat sille sydämellisesti.
Lopuksi sovittiin, että he heittäisivät arpaa hollantilaisen "varustuksista" seuraavana päivänä, ja kun tämä asia oli päätetty, hajaantuivat he vähitellen, muutamat nukkumaan makuulavalleen keulakannelle, toiset kannelle tai riippumattoihin, joita oli kiinnitetty raakapuihin ja köysitykseen.
Kaikki olivat pian unessa, ja hiljaisuus levisi taas näyttämön yli. Minä ainoastaan en voinut nukkua, vaan seisoin katsellen laivan partaan yli, silmät kiintyneinä siihen kohtaan, missä onneton mies oli viimeksi näkynyt. Siinä ei ollut mitään ohjaamassa silmää — ei jälkeäkään lyhyestä verisestä taistelusta. Kirkkaanpunainen vaahto oli aikoja sitten virrannut pois, ja tumma vesi virtasi väreenkään ilmestymättä sen pinnalle. Mutta kaikesta tästä huolimatta saatoin yhä nähdä mielikuvitukseni silmillä tuon hirveän kohtauksen — kauhean hirviön joka piti uhriaan poikittain hirveiden leukojensa välissä, ja saatoin yhä kuulla tuskan huudon kaikuvan kauas metsään. Tietysti oli se vain mielikuvitusta. Ei ollut mitään häiritsevää ääntä, edes tuulen tai veden aikaansaamaa. Ylhäällä ja ympäristössä vallitsi vaikuttava hiljaisuus, ikäänkuin luonto itse olisi saatu pelosta vaikenemaan tämän kauhistavan tapauksen johdosta!