Mutta valittelusta ei ollut mitään apua. Me olimme liian kaukana parkista mennäksemme hakemaan suurempia ammuksia. Ei olisi ollut mikään huvi kävellä niin kauas sellaisessa kuumuudessa, kuin siellä oli — sen lisäksi olisi meidän suoraa tietä palatessamme ollut kuljettava uudestaan palmumetsän läpi, ja sitä olimme päättäneet välttää kulkemalla takaisin tullessamme sen ympäri. Ei, me emme voineet ajatella paluumatkalle lähtöä juuri silloin. Meidän täytyi selviytyä parhaamme mukaan ilman liereitä kuulia, ja näin päätellen latasi Ben "Anna-kuningattaren" taas pyyhauleilla, ja me kuljimme eteenpäin.
Emme olleet päässeet kovin kauas, kun omituisenlajinen puu veti huomiomme puoleensa. Se oli aivan yksin, vaikka siellä oli muita samanlaisia pienen välimatkan päässä. Mutta toiset olivat paljon pienempiä, ja juuri suurin puista oli saanut huomiomme kiintymään itseensä. Niin, vaikka pienemmät puut yleensä muistuttivat tätä puuta, niin että saattoi sanoa niiden olevan samaa lajia, erosivat ne siitä kuitenkin melkoisesti sekä muodoltaan että ulkonäöltään, ja jos olisi jättänyt lehtien erikoisuuden huomioonottamatta, olisi niitä voinut pitää aivan erilajisina puina. Mutta kumpaistenkin lehdet olivat tarkalleen samanlaiset, ja tästä sekä muista tuntomerkeistä kävi ilmi, että molemmat olivat saman lajin puita, vaikka ikäeroitus oli saanut aikaan eron niiden ulkomuodossa — niin suuren kuin on tylleröisen, ruusuposkisen lapsen ja ryppyisen kahdeksissakymmenissä olevan vanhan miehen välillä. Pienet ja siis myös nuoremmat puut nousivat suora- ja pyöreärunkoisina, vain muutaman jalan korkuisina. Jokainen oli suunnilleen täysikasvuisen miehen pituinen, kun taas itse varsi, tai runko, niinkuin sitä sopivammin voisi nimittää, oli aivan niin paksu kuin tukevan miehen ruumis, ja mikä oli puussa omituista, se oli paksumpi ylä- kuin alapäästä, ikäänkuin se olisi otettu maasta ylös ja istutettu uudestaan väärä pää ylöspäin! Tässä kömpelöltä näyttävässä rungossa ei ollut yhtään oksaa — ei edes pienintäkään, mutta aivan sen yläpäästä lähti laaja kiehkura pitkiä, suoria piikkejä, jotka muistuttivat ratsasmiekan säilää ollen vain vihreitä väriltään. Ne pistivät esiin joka suunnalle lähtien säteittäisesti yhteisestä keskuksesta ja muodostaen suuren pään, joka oli jokseenkin pyöreä tai pallonmuotoinen. Se, joka on nähnyt aloen tai yucca-kasvin, voi muodostaa jonkun käsityksen sen omituisen puun lehtiverhosta, jota toverini ja minä tuijotimme ihmetellen. Lehdet muistuttivat enemmän yucca-kasvin kuin aloen lehtiä — niin, koko puu muistutti yucca-kasvia siinä määrin, että mikäli minä näin jälkeenpäin yucca-puita Meksikossa ja Etelä-Amerikassa, olen vakuutettu, että nämä ovat hyvin lähellä samaa lajia — toisin sanoen ne olivat saman näköisiä ja samaa heimoa, vaikka kasvitieteilijät pitävät niitä toisistaan eroavaisina, kuten niinikään sain jälkeenpäin tietää.
Silloin en ollut milloinkaan nähnyt yucca-puuta, vielä vähemmän sellaista puuta, jota nyt katselimme; tietysti saatoin vain arvata, mitä ne olisivat.
Ben luuli, että ne olivat palmuja, mutta Ben oli taas väärässä, sillä hän ei ollut kovinkaan taitava erottamaan luokkaa tai lajia. Hänen mielipiteensä perustui puiden — tarkemmin sanoen pienempien niistä — yleiseen ulkomuotoon. Tosin niillä oli yksinkertaisine, säännöllisen pyöreine runkoineen, päässä sädekimppuna lähtevä lehtikiehkura, jotakin palmun erikoista muotoa muistuttavaa, ja kasvioppia kokonaan tuntematon henkilö, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt senlajista puuta, saattoi hyvinkin todennäköisesti lausua saman mielipiteen kuin toverini sekä sanoa niitä palmuiksi. Pikipöksyn silmissä ovat palmuja kaikki puut joilla vain on säteittäinen lehtimuoto, kuten aloe, yucca-puu ja Etelä-Afrikan zamiat. Tietystikin hän näki, että puut erosivat öljypalmuista, joiden keskellä hän oli kulkenut, mutta Ben tiesi, että oli useammanlaatuisia palmuja, vaikkei hän olisi uskonut, jos hänelle olisi sanottu, että niitä oli tuhannen lajia. Minun olisi ollut pakko yhtyä Beniin ja uskoa, että nämä omituiset puut olivat todellisia palmuja — minä en ollut parempi kasvitieteilijä kuin hänkään — mutta vaikka asia näyttänee omituiselta, saatoin minä sanoa, etteivät ne olleet palmuja, saatoinpa vielä lisäksi sanoa, minkälajisia puita ne todella olivat. Tämän tiedon perille olin päässyt erään hieman omituisen sattuman kautta, jonka nyt kerron.
Niiden muutamien poikienkirjojen joukossa, jotka minulla oli, oli ollut muuan, joka käsitteli "luonnon ihmeitä". Se oli ollut minun lempikirjani, ja minä olin lukenut sen kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan varmaankin kaksitoista kertaa. Näiden "ihmeiden" joukossa oli eräs huomattava puu, jonka sanottiin kasvavan Kanarian saarilla ja joka oli tunnettu "Oritavan traakkipuun" nimellä. Kuvaus siitä oli mainion tutkimusmatkailijan Humboldtin tekemä. Hän oli mitannut sen ja huomannut sen rungon olevan neljäkymmentäviisi jalkaa ympärimitaten, kun puu itse oli noin viisikymmentä jalkaa korkea. Siitä sanottiin lähtevän verta muistuttavaa punaista nestettä, kun sitä leikattiin tai uurrettiin, ja nesteelle on annettu nimi "lohikäärmeenveri" — vaikka on huomattava, että useat muutkin puulajit, joista lähtee punaista nestettä, ovat niinikään tunnetut tällä nimellä. Tämän puun runko, sanoi tutkimusmatkailija, nousi miltei tasapaksuna kahdenkymmenen jalan korkeuteen, missä se jakaantui hyvin moneen lyhyeen, paksuun haaraan, jotka erosivat päärungosta niinkuin kynttiläkruunun haarat, ja jokaisen näiden päässä oli paksu kiehkura jäykkiä, miekanmuotoisia lehtiä — aivan kuin olen edellä kuvannut. Keskeltä näitä lehtiä lähtivät kukkia kannattavat haarat sekä pienen, pähkinänkaltaisen hedelmän sikermät.
Omituisin kohta Humboldtin kertomuksessa oli, että espanjalaiset tunsivat tämän merkillisen puun silloin kun he löysivät Kanarian saaret — enemmän kuin neljä vuosisataa sitten — ja että siitä asti sen mittasuhteet ovat kasvaneet tuskin huomattavassa määrässä. Siitä suuri tutkimusmatkailija tekee johtopäätöksen, että sen täytyy olla maailman vanhimpia puita — ehkä yhtä vanha kuin maa itse!
Koko tämän kertomuksen luulen minä olevan totta, lukuunottamatta sen viimeistä osaa, joka on tietysti vain filosofinen otaksuma. Olen näet itse käynyt Kanarian saarilla ja katsellut tätä kasvimaailman ihmettä, joka vieläkin on olemassa lähellä Oritavan kaupunkia Teneriffan saarella. Onnettomuudeksi on puu Humboldtin käynnin jälkeen tullut pienemmäksi, sen sijaan että se olisi kasvanut mitoiltaan. Erään myrskyn aikana heinäkuussa 1819 tuuli taittoi toisen puolen sen mahtavasta latvasta, mutta puu jatkaa yhä kasvamistaan, ja koska se on asukkaiden suuri suosikki, on haava paikattu ja onnettomuuden päivämäärä kirjoitettu paikkaan.
Epäilemättä tästä kunnioitettavasta kasvista pidetty suuri huolenpito takaa sille olemassaolon ainakin yhdeksi vuosisadaksi eteenpäin.
Nyt ehkä ihmettelette, mitä kaikella tällä jälkeenpäin saadulla tiedolla Oritavan traakkipuusta on tekemistä Ben Bracen, minun tai niiden puiden kanssa, jotka olivat saaneet huomiomme puoleensa tasangolla. Minä sanon teille siis, mitä sillä on tekemistä meidän kanssamme. Kirjassa, josta puhuin, oli kuva Oritavan puusta. Se oli vain kömpelö tekele — tavallinen puupiirros — mutta kaikesta siitä huolimatta se antoi sangen hyvän käsityksen suuren kasvin ulkomuodosta, ja minä muistan hyvin jokaisen lehden ja oksan siitä — niin hyvin, että kun jälkeenpäin näin itse puun, tunsin sen heti paikalla. Mutta mikä oli vielä omituisempaa: niin pian kuin loin silmäni siihen suureen puuhun, joka oli saattanut toverini ja minut pysähtymään, tuli vanha kuva eloisana mieleeni, ja minä olin vakuutettu siitä, että tässä kasvoi samaa lajia oleva puu kuin sekin, joka kuvattiin kirjassani. Niin, siinä oli paksu, tukeva runko, aivan täynnä mukuroita ja nystermiä merkkeinä siitä, missä lehdet olivat kerran kasvaneet — siinä oli lyhyet, nuijamaiset oksat, haarantuen toisistaan puun latvassa — jokaisen tylpässä päässä oli pistimenkaltaisten lehtien muodostamat kiehkurat ja vihreänvalkoiset kukkaröyhelöt — kaikki aivan niinkuin kuvassa! Olin vakuutettu siitä, että edessämme oleva kunnianarvoinen kasvi ei ollut palmu, vaan oikea traakkipuu, mahdollisesti yhtä vanha kuin Oritavankin.