Me pysähdyimme hetkeksi pensaiden suojaan ottamaan selvää asemasta ja suunnittelemaan, miten me saattaisimme lähestyä niitä. Tietysti ei ollut muuta keinoa kuin hiipiä näkymättömänä niiden luo, ja sen saattoi tehdä vain käyttämällä hyväkseen pieniä puutiheikköjä, joita oli sirotettuina ympäri tasankoa. Huomasimme, että muuan niistä ei ollut kovin kaukana siitä paikasta, missä lauma oli laitumella, ja meillä oli hyvät toiveet päästä sinne huomaamatta.
Niin pian kuin olimme tehneet kaikki paikan-määräykset, lähdimme me liikkeelle ja luikerreltuamme tiheiköstä tiheikköön — joskus jaloillamme kyykistyvässä asennossa ja joskus ryömien käsin ja jaloin — me saavuimme vihdoin juuri sen metsikön taakse, jonka lähellä riista oli. Me näimme paljon vaivaa luikerrellaksemme metsikön läpi, sillä se oli täydellistä tiheikköä ja niin täynnä okaisia puita, kuten akasioja ja aloepuita, että me saimme kelpo naarmuja vaivoistamme.
Vihdoin me kumminkin tulimme kylliksi lähelle toista puolta saavuttaaksemme tarkoituksemme, ja suonet kiivaasti sykkien me huomasimme, että antiloopit olivat pysyneet alallaan ja olivat nyt "Anna-kuningattaren" saavutettavissa. Tietystikään ei minulla ollut aikomuksena laukaista pistooliani. Se olisi ollut vain ruudin ja kuulien haaskausta. Minä olin vain pysytellyt Benin mukana ollakseni lähellä ja nauttiakseni metsästyksestä.
Ben ei ollut hidas ryhtymään toimeen. Hän näki, ettei ollut aikaa hukattavana, sillä pelokkaat antiloopit näkyivät heilauttelevan pikkuruisia kuonojaan ilmaan ja haistelevan tuulta, ikäänkuin ne olisivat epäilleet, että jokin vihollinen oli lähellä.
Toverini tunki juuri silloin "Anna-kuningattaren" piipunpään erään pensaan läpi, ja antaen pitkän piipun nojata muutamaan oksaan hän tähtäsi ja antoi mennä.
Ja lauma juoksi tiehensä — joka sarvi ja sorkka — niin nopeasti, että ennenkuin kaiku mahtavakokoisen musketin laukauksesta oli hävinnyt metsän puihin, ei yhtäkään antilooppia ollut näkyvissä laajalla tasangolla, eikä ketään elävää olentoa lukuunottamatta Ben Bracea ja minua!
Ben ajatteli, että hänen olisi pitänyt osua eläimeen, johon hän oli tähdännyt. Mutta ei kukaan metsämies mielellään tunnusta osuneensa aivan harhaan, ja jos uskoisimme metsästäjien kertomuksia, olisi uskomaton määrä haavoittuneita nelijalkaisia ja lintuja, jotka osaavat päästä pakoon.
Asianlaita oli siten, että Benin ammukset olivat liian pieniä sellaista riistaa varten ja vaikka hän olisi osunut sata kertaa niillä, ei hän olisi voinut kaataa niin suurta eläintä kuin nämä antiloopit olivat.
KAHDESKYMMENES LUKU
Ben oli nyt pahoillaan, ettei ollut tuonut mukanaan luotia tai ainakin muutamia liereitä kuulia. Suurempia hauleja ei hän ollut voinut tuoda, koska sellaisia ei ollut parkissa. Mutta lähtiessämme ei kunnianhimomme ollut noussut niin korkealle, ei toverini enkä minäkään olleet odottaneet kohtaavamme niin jaloa riistaa kuin antilooppilauma on, ja me olimme valmistautuneet aivan niinkuin olisimme hankkiutuneet päivän ajaksi linnustamaan Portsmouthin särkille. Odotimme, että linnut olisivat pääasiallisena riistana, jonka kohtaisimme, ja senvuoksi linnuilla ja vain pienillä linnuilla oli pelonaihetta meidän suhteemme. Ei ole luultavaa, että Ben olisi saanut ammutuksi korppikotkaa, jollei hän olisi hiipinyt niin likelle, ja silloin oli pienikin ammus, suuren aseen voimakkaasti lennättämänä, tunkenut sen ruumiiseen sekä tappanut sen.