Olen ajatellut — mutta vasta kauan tuon ajan jälkeen — olen ajatellut, että jos kuningas Dingo Bingo olisi vain pannut vankiraukkansa ja niinikään veriset kätyrinsä kokoamaan tuota kultaista satoa, puristamaan öljyä noista mehuisista hedelmänkuorista, minkä omaisuuden hän olisikaan saanut kunniallisella tavalla ja minkä onnettomuuden hän olisikaan ollut tuottamatta tuhansille, jotka hänen kaupankäyntinsä syöksi kurjuuteen.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Me kävelimme enemmän kuin mailin matkan tämän ihmeellisen metsän lävitse, ja vaikka me siihen ensin tullessamme olimme ihailleet sitä niin suuresti, olimme me nyt hyvin innokkaita pääsemään siitä pois. Ei siksi, että metsä olisi ollut synkkä, päinvastoin oli se jokseenkin iloisen näköinen, sillä vaaleat, sulkamaiset lehdet päästivät auringon paistamaan läpi ja varjostivat sen säteitä riittävästi tekemään olon miellyttäväksi ja viileäksi. Sentakia siellä oli pikemmin valoisaa kuin synkkää. Syy, miksi me pian väsyimme siihen, oli se, että jalkojemme alla tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä. Kuten jo olen maininnut, oli maan pinta peittynyt pudonneilla hedelmillä. Koko pinta oli kirjaimellisesti niiden peittämä, niinkuin omenatarha myrskyisen yön jälkeen, paitsi että palmunpähkinät olivat paksummassa maakamaralla kuin milloinkaan olen nähnyt omenien olevan — niitä oli niin paksulta, ettei voinut ollenkaan valita mukavinta tietä niiden keskellä, ja muutamissa paikoin oli mahdotonta laskea jalkaansa maahan astumatta niiden päälle ja musertamatta niitä rikki. Nyt on mehukas ulkopuoli sillä tavoin muserrettuna melkein yhtä kiinnitarttuvaa ja tahmeata kuin piki, joten seurauksena oli, että pähkinöiden yli käveleminen ei ollut helppoa — lyhyesti sanoen, se oli sekä vaikeata että epämiellyttävää. Joskus tarttui kokonainen terttu niitä kenkiemme korkoihin tai uhkasivat ne luistaessaan pois jalkojemme alta saattaa meidät kaatumaan, ja niin ollen meidän etenemisemme vaikeutui tai estyi alinomaa. Oli aivan yhtä vaikeata raivata tietään, kuin jos olisi kulkenut syvän lumen läpi tai jään yli. Meiltä meni varmaan kokonainen tunti, ennenkuin pääsimme metsän toiseen laitaan.
Me saavuimme sinne lopulta ja olimme hyvin iloisia nähdessämme toisenlaisia puita, jotka tosin eivät olleet läheskään niin kauniita kuin palmut, ja varjotkin niiden alla olivat paljon synkemmät, mutta ne kasvoivat maaperällä, joka tarjosi meille hyvän jalansijan, niin että me nyt saatoimme edetä pelkäämättä kaatuvamme joka askeleella tai nyrjäyttävämme nilkkamme.
Tämän varjoisan metsän läpi me jatkoimme matkaamme, mutta kun ei näkynyt minkäänlaista riistaa, väsyimme pian siihenkin niinkuin palmuihin. Itse asiassa on paksun tukkimetsän lävitse kulkeminen hyvin rasittavaa henkilöille, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen — toisin sanoen niille, jotka eivät ole kasvaneet metsien peittämässä maassa tai tottuneet metsäelämään. Sellaisista maisema näyttää pian värittömältä ja yksitoikkoiselta, vaikka se alussa olisi kuinkakin hämmästyttävä, vaikka kuinkakin kuvankaunis. Siellä on niin vähän vaihtelua — puut ovat yhtäläisiä, näköalat, jotka silloin tällöin avautuvat, muistuttavat kaikki toinen toistaan, maaperä, joka on ruohotonta ja lehtien peitossa, tarjoaa vain vähän puoleensavetävää sekä jalalle että silmälle, ja vaeltaja väsyy kuuntelemaan usein toistuvia omia askeleitaan sekä kaipaa nähdäkseen palasen avointa kenttää, missä hän saattaa katsella yläpuolellaan olevaa sinistä taivasta ja tallata jalkojensa alla olevaa vihreää ruoho mattoa.
Juuri tällä tavoin toverini ja minä halusimme päästä pois tiheästä metsästä jonnekin avonaisemmalle seudulle, missä saatoimme nähdä pitkän matkaa ympärillemme ja missä Benin mielestä saatoimme paljon todennäköisemmin löytää riistaa.
Kaipuumme tuli tyydytetyksi. Me olimme edenneet noin neljänneksen mailia, palmumetsän toiselle puolelle, kun se näytti loppuvan edessämme. Me näimme auringonvalon virtaavan puiden välitse ja huomasimme isonpurjeen kokoisen palasen taivasta, ja siitä me tiesimme, että metsässä oli aukko.
Me kiiruhdimme eteenpäin iloisin odotuksin, ja noin sata yardia kauempana tulimme muutaman kauniin tasangon reunalle, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä voi kantaa, ja tuskin oli yhtäkään puuta estämässä näköalaa. Siellä täällä vain oli yksityisiä puita tai pieniä ryhmiä, ikäänkuin tasanko olisi ollut suuri puisto, ja ne olisivat olleet istutetut sinne. Mutta näkyvissä ei ollut yhtään taloa eikä merkkiäkään ihmisen läsnäolosta.
Me näimme kuitenkin tasangolla muutamia eläimiä, joiden toverini luuli olevan saksanhirviä, mutta minä olin taas eri mielipidettä hänen kanssaan lajin suhteen, sillä minä tiesin niiden sarvista, että ne olivat antilooppeja.
Siitä ei ollut väliä — me olimme kumpikin yhtä iloisia nähdessämme ne — ja näyttäytyivätpä ne olevan saksanhirviä tai antilooppeja, halusimme me päästä ampumaan niitä.