Sellaisessa seurassa minä siis olin — minä, joka juuri olin tullut vanhempieni hellästä suojeluksesta — hyvien ystävien ja toverien seurasta. Oi, olinpa parannettu merikuumeesta hyvin, ja olisin antanut puolet elämääni ollakseni jälleen maissa! Miten soimasinkaan itseäni mielettömyydestäni! Miten soimasinkaan tuota perheen ystävää — vanhaa merikarhua — jonka eriskummaiset seikkailut olivat epäilemättä olleet syynä merillepääsyhaluuni! Miten minä nyt sydämessäni kirosin sekä häntä että hänen haaveellisia juttujaan. Jospa en olisi milloinkaan kuullut niitä, jospa en milloinkaan olisi karannut merille!
Katumus oli tullut liian myöhään ollakseen hyödyksi. En voinut enää palata — minun täytyi jatkaa, ja miten kauan? Armollinen taivas! tulevaisuus oli kauhea! Oli kestettävä kuukausia tätä tuskallista elämääni. Kuukausia! Ei, vaan vuosia, sillä nyt muistin, että kapteenilurjus oli pannut minut allekirjoittamaan jonkun sopimuksen — en ollut edes lukenut sitä, mutta tiesin, että se oli kontrahtikirja ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että se sitoi minut vuosiksi — viideksi pitkäksi vuodeksi — sitoi ei ainoastaan laivapojaksi, vaan todellisuudessa orjaksi. Orjaksi viiden vuoden ajan tälle kauhealle pedolle, joka saattoi rähistä minulle mielensä mukaan, sysiä minua mielensä mukaan, potkia minua mielensä mukaan, pieksättää minua tai panna rautoihin, milloin vain hänelle tuli sellainen pää.
Näistä kovista ehdoista ei ollut pakoonpääsemistä. Täynnä valoisia näkyjä "elämästä valtameren aalloilla" olin minä kirjoittanut nimeni niiden alle epäröimättä tai miettimättä. Minun nimeni oli siinä, ja minä olin laillisesti sidottu. Niin he sanoivat minulle, sekä kapteeni että perämies, ja minä uskoin heitä.
En voinut päästä pakoon, olipa kohtelu kuinka ankara tahansa. Jos olisin yrittänyt mennä tieheni laivasta, olisi se ollut karkaus, ja minut olisi voitu tuoda takaisin sekä rangaista siitä. Vieraassa satamassakaan eivät karkausmahdollisuudet olleet sen paremmat, vaan päinvastoin huonommat, koska merimiehen on siellä vaikeampi piilottautua. Siten ei minulla ollut mitään toivoa päästä siitä julmasta orjuudesta, jossa nyt olin, muuten kuin tekemällä lopun olemassaolostani joko hyppäämällä mereen tai hirttäytymällä raakapuun kärkeen — aie, jota vakavasti harkitsin useammin kuin kerran, mutta josta minut saivat luopumaan nuoruusaikana saamani uskonnolliset opetukset, joita nyt muistin keskellä kurjuuttani.
Minun olisi mahdotonta yksityiskohtaisesti kertoa kaikista julmuuksista ja häväistyksistä, joihin minun oli pakko alistua. Olemassaoloni oli yhtämittainen sarja kumpaakin.
Ei edes nukkumisesta sallittu minun nauttia, jos sellaista saattoi sanoa nukkumiseksi. Minulla ei ollut patjaa eikä riippumattoa, sillä minä olin tullut laivaan tavallisissa käyntivaatteissani — koulutakissani ja lakissani — ei rahaa taskussa eikä matkatavaroita käsissäni. Minulla ei ollut edes karkurin tavallisia varustuksia — nenäliinasta tehtyä myttyä ja keppiä; minulla ei ollut suorastaan mitään — puhumattakaan patjasta tai riippumatosta. Semmoisia tavaroita ei kipparilla ole miehilleen, eikä niitä tietystikään ollut minulle. Minulle ei suotu edes makuulavaa nukkuakseni, sillä keulakansi oli täynnä miehiä, ja useimmilla lavoilla makasi kaksi. Niissä, joissa oli vain yksi, sattui olemaan äreimmät ja pahaluontoisimmat miehet, eikä minun sallittu olla makuupaikassa yhdessä heidän kanssaan.
Vielä suurempaakin tylyyttä osoittivat nämä paholaiset — en voi olla nimittämättä heitä siten, kun ajattelen nyt jälkeenpäin, mitä kärsin heidän käsissään — minun ei sallittu maata edes heidän suurilla arkuillaan, joita ulottui kokonainen rivi pitkin keulakantta, itsekunkin makuulavan edessä, ja jotka peittivät miltei koko lattia-alan. Itse lattialla ei ollut tilaa minun maatakseni, ja sitä paitsi se oli usein märkä likaisesta vedestä, jota siihen läiskytettiin, tai päivittäisestä huuhtelusta, joka tuli sen osaksi. Ainoa paikka, jossa saatoin levätä — saaden edes vähäisen mahdollisuuden olla toisten häiritsemättä — oli muutamassa nurkassa kannella. Mutta siellä oli ajoittain niin kylmä, etten voinut kestää sitä, sillä minulla ei ollut mitään peitettä — ei muuta verhoa kuin ohuet vaatteeni, ja nämä olivat miltei aina kosteat kansien pesemisestä ja meren pärskeistä. Kylmä pakoitti minua etsimään suojaa alhaalta, mutta jos minä siellä oikaisin väsyneet jäseneni arkun kannelle ja suljin silmäni nukkuakseni, olin varma siitä, että minut herättäisi arkun äreä omistaja, joka sysäisi minut tylysti lattialle ja välistä lähettäisi minut kokonaan pois keulakannelta.
Lisättäköön tähän, että minua pidettiin miltei alinomaa työssä —. yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Voipa sanoa, ettei ollut mitään raadantaa — ei mitään "likaista työtä" — mikä ei olisi kuulunut minulle. En ollut ainoastaan kapteenin, perämiehen ja kirvesmiehen orja, vaan jokainen miehistöön kuuluva piti itseään minun herranani. "Lumipallokin" laivankeittiössä — siten nimitettiin kokkia leikillisesti — antoi minulle määräyksiään villisti riemuiten siitä, että hänellä oli yksi valkoihoinen, jota hän saattoi komentaa!
Minä oli kapteenin, perämiesten ja kirvesmiehen kengänkiilloittaja, kokin astiainpesijä ja miesten palveluspoika — minun tehtävänäni oli huuhdella keulankansi ja yleensä palvella merimiehiä.
Oi, se oli kauheata elämää. Olin saanut hyvän rangaistuksen ainoasta lapsen osoittamasta tottelemattomuudesta — saanut hyvän palkinnon halustani ja kaipauksestani merelle. Mutta tässä asemassa pitää monen meripoikaraukan olla — erittäinkin jos hän minun tavallani on karannut merille.