"No, jos käy niin, sitten minä uskon sinua poikaseni; mutta se on kovin helposti koetettavissa. Menkäämme sen luo ja antakaamme sille veitsenpisto, niin saamme nähdä, minkälaista mahlaa se on saanut rumiin suoniinsa, sillä onpa se hitto vieköön rumimpia puunnimellisiä, mihin ikinä olen silmäni luonut; ei mastoa eikä pyöröpuuta saisi siitä, arvelen minä. Se on varmasti tarpeeksi ruma kelvatakseen hirsipuun tekoon. Tulehan, poikaseni?"
Ben lähti kulkemaan puuta kohti, ja minä seurasin häntä. Me emme kävelleet erikoisen nopeasti, koska ei ollut mitään tarvetta kiirehtiä. Oli luultavaa, ettei puu juoksisi meitä pakoon, niinkuin linnut ja nelijalkaiset. Sen ympärillä ei ollut mitään liikkeen merkkiä ja olisi tarvittu vahva tuuli saamaan sen lehdet tai oksat liikkumaan. Se oli hyvin vankannäköinen ja muistutti enemmän valurautaa kuin kasvikuntaan kuuluvaa oliota. Mutta kun tulimme lähemmäksi, lievensi sen peloittavaa ulkomuotoa jossakin määrin kukkien näkeminen, ja niiden väkevä tuoksu tuli sieraimiimme pitkän välimatkan päästä.
Aivan puun ympärillä ja muutamia yardeja ulompana oli korkeista, sarannäköisistä ruohoista muodostunut nurmi. Se oli kuihtunutta ja kellertävän väristä, muistuttaen kasvavaa vehnän kortta, mutta ollen paljon korkeampi. Se näytti jonkun verran tallatulta ja epäjärjestykseen saatetulta, ikäänkuin jokin raskas eläin olisi kulkenut sen läpi ja piehtaroinut siinä yhdessä tai parissa paikassa. Tämä tuntui hyvinkin luonnolliselta maassa, jossa on yllinkyllin suuria eläimiä. Siinä oli saattanut olla antilooppeja leväten varjossa ja käyttäen hyväkseen hienoa ruohoa makaamiseen.
Ei toverini enkä minä välittäneet mitään näistä merkeistä, vaan kävelimme rohkeasti puuta kohti, ja Ben veti ilman pitempiä mutkia suuren linkkuveitsensä esiin sekä iski terän voimakkaasti puun kuoreen.
Tuliko siitä punaista nestettä vai keltaista nestettä vai tuliko ollenkaan mitään nestettä, sitä ei kumpikaan jäänyt odottamaan, sillä ikäänkuin veitsen isku olisi ollut merkkinä, hyppäsi suuren suuri eläin ruohosta esiin vajaan parinkymmenen jalan päässä siitä, missä me seisoimme, ja jäi töllistelemään meitä. Kauhuksemme näimme me, että se oli leijona!
Ei tarvittu luonnontutkijaa tuntemaan tätä veitikkaa, mustanruskea ruumis tummine pörröisine harjoineen — leveä, täyteläinen naama ja poimuiset leuat — villi, keltainen silmä ja viiksekäs, kissamainen kuono — kaikesta siitä ei voinut erehtyä. Toverini ja minä olimme kumpikin nähneet leijonia näyttelyissä ja eläinkokoelmissa; kukapa ei olisi? Mutta vaikkemme olisikaan milloinkaan nähneet sitä, olisi se ollut yhdentekevää. Lapsikin tuntisi tämän kauhistavan eläimen ja osoittaisi sitä keskellä kaikkia maailman eläimiä.
Ben ja minä olimme kauhun vallassa — aivan lamaantuneita odottamattomasta näystä, ja me pysyimme siten muutamia sekunteja — itse asiassa niin kauan kun leijona pysyi paikoillaan. Suureksi iloksemme ei se kestänyt kauan. Suuren suuri eläin tuijotti meitä muutamia sekunteja — ilmeisesti enemmän ihmeissään kuin vihoissaan — ja sitten se laski häntänsä päästäen matalan murinan ilmaistakseen jonkinlaista pientä tyytymättömyyttä siitä, että sen lepoa oli häiritty, sekä kääntyi äreästi poispäin. Siten leijonat yleensä käyttäytyvät lähestyessään ihmistä — etenkin jos ne eivät ole nälkäisiä, eikä tungettelija käy niiden kimppuun.
Se lähti kuitenkin pois, mutta hyvin hitaasti, kyyristyen silloin tällöin ja kääntäen päänsä taaksepäin ikäänkuin katsellen "yliolkaisesti", seurasimmeko me sitä. Meillä ei ollut ollenkaan halua siihen. Emme jalan vertaa aikoneet seurata sitä, emme edes tuumaakaan. Päinvastoin olimme pikemmin perääntyneet asemastamme sekä sovittaneet suuren puun rungon sen ja meidän välillemme. Tietystikään ei tämä olisi ollut miksikään suojaksi, jos se olisi päättänyt palata ja hyökätä kimppuumme, mutta vaikka se ei kulkenut niin nopeasti kuin olisimme toivoneet, ei se osoittanut mitään merkkejä takaisin tullakseen, joten me rupesimme taas saamaan uskallusta.
Me olisimme voineet peräytyä tasangolle, mutta se ei olisi ollut miksikään hyödyksi, vaan hyvin luultavasti aiheuttanut leijonan tulemaan jälkeemme. Me tiesimme sangen hyvin, että se pian saavuttaisi meidät, ja tietystikin yksi isku miestä kohti sen suunnattomista käpälistä olisi lyönyt meidät kappaleiksi, tai niinkuin toverini lausui hienommin "ensi viikon puoliväliin."
On aivan luultavaa, että jos tämä leijona olisi jätetty yksikseen, olisi se mennyt kokonaan pois hätyyttämättä meitä. Mutta sitä ei jätetty yksikseen. Toverini oli uskalias, uhkarohkea mies — liian uskalias ja liian uhkarohkea tällä kertaa. Hänen mieleensä tuli, että vihollinen poistui liian hitaasti, ja kuvitellen mielettömällä tavallaan, että laukaus "Annakuningattaresta" pelottaisi eläintä sekä jouduttaisi sen askeleita, hän nojasi aseensa muutamaan vanhaan lehdenarpeen puussa ja tähdäten vakaasti pamahutti.