Hyvin luultavasti laukaus osui leijonaan — se ei ollut vielä viittäkymmentäkään yardia pyssynpiipun suusta — mutta mikä vaikutus saattoi pyyhaulilatauksella olla tämänkaltaisen eläimen paksuun nahkaan?
Leijonan mielessä se kuitenkin sai aikaan aivan vastakkaisen vaikutuksen, kuin mitä toverini edellytti, sillä se ei saanut sitä juoksemaan tiehensä tai edes kiirehtimään askeleitaan, eikä myöskään pelottanut sitä millään tavalla. Päinvastoin, melkein samalla kun laukaus kuului päästi se äänekkään kiljunnan ja kääntyen ympäri tuli hyppien puuta kohti!
KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU
Epäilemättä olisimme Ben Brace ja minä lakanneet elämästä seuraavalla hetkellä. Minä olin valmistautunut siihen, että kumpikin meistä tulisi revityksi palasiksi — ja varmaan se olisi ollut seurauksena, jollei toverini olisi ollut mies nopea neuvoissaan. Mutta onneksi hän oli sellainen, ja tällä ratkaisevalla hetkellä hän keksi keinon päästä vaarasta, joka uhkasi meitä. Ehkä hän oli ajatellut asiaa edeltäpäin. On hyvin luultavaa, että hän oli tehnyt siten, muuten olisi hän tuskin menetellyt niin tyhmästi kuin hän menetteli, sillä ei mikään olisi voinut olla tyhmempää kuin ampua leijonaa avoimella kentällä, kun ei pyssyssä ole muuta kuin pyyhauleja!
On kuitenkin todennäköistä, että Ben oli ajatellut perääntymismahdollisuuksiaan ennen laukauksen ampumista, vaikka en voinut kuvitella, minkälaisia ne olivat. Me olimme maakamaralla paksu puunrunko leijonan ja meidän välillämme, mutta siitä ei tietysti olisi mitään suojaa, koska peto näki meidät ja kiersi pian meidän puolellemme. Miten saatoimme siis perääntyä? Minä puolestani uskoin, että me kumpikin tulisimme tapetuiksi ja syödyiksi.
Ben oli eri mieltä, ja ennenkuin saatoin tehdä muuta kuin päästää kauhunhuudon, oli hän tarttunut minua jaloista sekä nostanut minut hartioilleen korkealle ilmaan!
"Nyt, poika", huusi hän, "tartu oksaan ja vedä itsesi ylös. Pian — pian! tai peto on kimpussamme".
Minä arvasin heti hänen tarkoituksensa ja odottamatta kunnes ehtisin vastata minä tartuin erääseen traakkipuun oksaan sekä aloin vetää itseäni ylöspäin. Oksa oli juuri niin korkealla, että saatoin ulottua siihen käsin — silloinkin kun pitkä merimies piti minua käsivarsillaan — eikä ollut ollenkaan helppoa nostaa ruumistani sen päälle. Mutta matkan aikana olin oppinut kiipeämään kuin apina, ja vähän pujoteltuani sekä väänneltyäni itseäni onnistui minun saada olopaikka puun oksien keskellä.
Sillävälin oli Ben yhtä kovassa puuhassa kuin minäkin noustakseen hänkin. Hän oli hellittänyt otteensa minusta heti kun huomasi, että minä olin saanut oksasta kiinni, ja pani nyt liikkeelle kaiken tarmonsa niinkuin myös kaiken voimansa päästäkseen leijonaa pakoon. Onnettomuudeksi olivat puun oksat liian korkealla hänen päästäkseen niihin kiinni, joten hänen oli pakko turvautua toisenlaiseen kiipeämistapaan. Tietysti oli puunrunko aivan liian paksu, jotta hän olisi saanut käsivartensa sen ympäri sekä olisi voinut kiivetä sekä käsin että jaloin — hän olisi yhtä hyvin saattanut kiivetä sillä tavoin ylös seinää. Mutta onneksi oli kuori täynnä epätasaisuuksia — pieniä nystermiä ja uurroksia, vanhojen lehtipaikkojen arpia, mitkä lehdet olivat aikoja sitten pudonneet, sekä muutamia suurempia läpiä, joista mahdollisesti tuuli oli katkaissut kokonaisia oksia. Merimiehen nopea silmä huomasi heti näiden jälkien tarjoaman edun — ne olisivat hänellä astimina — ja potkaisten kenkänsä pois hän tarttui runkoon sekä sormin että varpain ja alkoi kiivetä ylöspäin niinkuin kissa.
Siinä oli toimittava ripeästi, ja hänen oli pakko käyttää pieni aika varmistuakseen asiastaan. Jos hän olisi kadottanut tasapainonsa ja pudonnut maahan, ei hänellä olisi ollut aikaa yrittää toistamiseen ennenkuin leijona olisi tullut paikalle, ja tietäen tämän hyvin hän jatkoi edelleen kiipeämistään kynsin hampain.