Hyväksi onneksi olin minä nyt kääntänyt itseni niin että olin kasvot alaspäin oksalla, ja kun Benin villapaidan kaulus tuli käteni ulottuville, saatoin minä auttaa häntä, niin että seuraavalla hetkellä hänen onnistui saada kiinni eräästä oksasta ja heilauttaa itsensä puun haaralle. Mutta täpärällä asia oli, sillä juuri kun Ben veti riippuvat jalkansa oksien joukkoon, tuli leijona paikalle ja hypäten ylöspäin iski käpälänsä rajusti runkoa vasten saaden kaarnan lentämään irti suurina palasina. Ei ollut kolmeakaan tuumaa sen käpälien päitten ja Benin jalkapohjien välillä, kun isku sattui, ja jos sen olisi onnistunut saada kiini toverini nilkasta, olisi tämä ollut viimeinen kipuaminen, minkä Ben ikinä olisi suorittanut, sillä leijonan käpälä on käden kaltainen, ja se olisi voinut helposti vetää uhrinsa takaisin maahan. Siksi oli pakoonpääsy täpärällä, mutta kuten Ben jälkeenpäin huomautti, "tuuman verran harhaan on yhtä hyvä kuin maili harhaan", ja tämän tapauksen tulos osoitti sananlaskun todeksi, sillä me olimme nyt turvassa oksien keskellä, josta leijona ei mitenkään voinut saada meitä kynsiinsä.
Mutta sillonkaan emme ollenkaan olleet tyytyväisiä tässä suhteessa emmekä pitkään aikaan tunteneet ollenkaan luottamuksellista turvallisuuden tunnetta. Me kumpikin tiesimme, etteivät leijonat voi kiivetä tavalliseen puuhun. Niillä ei ole "karsintakiipeämisen" taitoa, joka on suotu muutamille karhulajeille, eivätkä ne tietysti voi nousta puuhun sillä tavalla. Myöskään eivät ne voi kiivetä kuin kissat, sillä vaikka leijona ei ole muuta kuin suuri kissa — isoin kaikista kissoista — ja vaikka sillä on taaksepäin vedettävät kynnet, sellaiset kuin kissallakin — ovat ne kuitenkin tavallisesti niin kuluneet ja tylsät, että eläinten kuningas voi vain vähäisessä määrässä käyttää niitä koettaessaan kiivetä puuhun. Tämän takia on puuhun kiipeäminen aivan sen kykyjen ulkopuolella, eikä sillä ole mitään vaatimuksiakaan omata tämä taito. Mutta kaikesta tästä huolimatta voi se syöksyä pitkän matkaa runkoa ylöspäin pelkästään kimmoisien lihastensa voimalla, etenkin missä kaarna on pinnaltaan epätasaista ja runko suuri sekä vahva kuten oli traakkipuun laita.
Ei siis ihmettä, että me yhä pelkäsimme; ei ihmettä, että pelkomme lisääntyi, kun näimme villin eläimen kyyristyvän jonkun askeleen päähän rungosta ja levittäen leveät käpälänsä harkitsevasti valmistautuvan hyppäämään.
Seuraavalle hetkellä se syöksyi eteenpäin noin kaksi ruumiinsa mittaa ja sitten ponnahtaen vinossa kulmassa ylös se sinkoutui ilmaan. Se hyppäsi varmaankin yli kymmenen jalkaa ylöspäin, sillä sen etukäpälät iskivät puuhun juuri sen kohdan alapuolelle, josta oksat haarautuivat. Mutta suureksi helpotukseksemme ei se kyennyt pitämään kiinni otteestaan, ja sen suuri ruumis putosi takaisin maahan.
Se ei menettänyt rohkeuttaan epäonnistumisensa johdosta, vaan juosten taas poispäin se kääntyi ja kyyristyi hypätäkseen toistamiseen. Tällä kertaa se näytti päättäväisemmältä ja menestyksestään varmalta. Semmoinen ilme oli sen rumalla naamalla yhtyneenä äärimmäiseen hurjuuteen ja raivoon. Sen huulet olivat taaksepäin vedetyt ja sen valkoiset hampaat sekä punainen, vaahtoisa kieli olivat näkyvillä kaikessa kauheassa alastomuudessaan; hirvittävä näky katsella. Me vapisimme, kun katsoimme siihen. Vielä raju ulvonta — vielä syöksähdys eteenpäin — vielä ponnahdus — ja ennenkuin meillä oli aikaa lausua sanaakaan, huomaisimme me leijonan keltaisen käpälän levitettynä puun haaran päälle ja sen irvistelevän kuonon sekä välkkyvät hampaat aivan jalkojemme juuressa! Seuraavalla hetkellä olisi peto ponnahuttanut ruumiinsa ylös mutta toverini mielenmaltti ei jättänyt häntä pulaan tällä ratkaisevalla hetkellä. Hänen toimintansa oli ajatuksennopeata, ja ennenkuin leijonalla oli aikaa kohottaa itsensä, oli merimiehen veitsen terävä kärki mennyt kahdesti suuren käpälän läpi, saaden kummallakin iskulla aikaan syvän ja verisen ammottavan haavan. Samalla hetkellä olin minä vetänyt pistoolini, joka minulla oli yhä vyössäni, ja laukaisin sen hirviön naamaan niin taitavasti kuin osasin.
En ota ratkaistakseni, saiko veitsi vai pistooli halutun tuloksen aikaan, mutta varmasti sai jompikumpi tuloksen aikaan, tai pikemmin ehkä kumpikin ase ansaitsee osansa kunniasta. Oli miten oli, vaikutus oli silmänräpäyksellinen, sillä samalla hetkellä kun ase laukaistiin ja puukoniskut annettiin, putosi leijona taaksepäin ja juoksi ontuen ympäri puun runkoa ulvoen ja kiljuen sellaisella äänellä, jonka olisi saattanut kuulla mailien päähän!
Siitä tavasta, jolla leijona ontui, kävi ilmi, että veitsen aikaansaamat haavat tuottivat sille tuskaa, ja me saatoimme huomata sen "kasvoilla" olevasta verestä, että laukaus, vaikka olikin pieni, oli repinyt sen naamaa melkoisesti.
Lyhyen ajan me toivoimme, että se sellaisen epäonnistumisen jälkeen lähtisi tiehensä, mutta me huomasimme pian, että toiveemme pettivät; eivät veitseniskut eikä laukaus olleet loukanneet sitä vaarallisesti. Ne olivat vain olleet omiaan tekemään sen raivokkaammaksi ja kostonhimoisemmaksi. Horjuttuaan hetken sinne tänne ja pureskeltuaan kiukkuisesti omaa, vertavuotavaa käpäläänsä se ryhtyi taas hyökkäykseen niinkuin ennenkin koettaen hypätä puun oksille. Minä olin taas ladannut pistoolini. Ben oli taas valmiina veitsineen, ja me odotimme hyökkäystä sovittautuen lujasti oksallemme.
Leijona ponnahti taas ylöspäin ja syöksyi puunrunkoa vasten, mutta suureksi iloksemme me näimme, ettei se hypännyt läheskään niin korkealle kuin ennen. Jos raivo olisi voinut olla hyödyksi, olisi se onnistunut, sillä sen hurjuus oli nyt huipussaan, ja se sai aikaan niin pelottavan karjuntayhdistelmän, että me emme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme.
Koetettuaan monta kertaa turhaan päästä meidän kimppuumme, näytti peto tulevan siihen vakaumukseen, että sillä ei ollut voimia tehdä tätä urotyötä, ja se luopui yrittämästä.